minä olen väsynyt minun hyvääni ja minun pahaani! Kaikki se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä en näe, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja hiiltä!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun säälistäni! Eikö sääli ole risti, mihin se naulitaan, joka ihmisiä rakastaa? Mutta minun säälini ei ole ristiinnaulitsemista."
Joko olette puhuneet näin? Joko olette huutaneet näin? Oi, että jo olisin kuullut teidän näin huutavan!
Ei teidän syntinne – vaan teidän tyytyväisyytenne huutaa taivasta kohti, teidän itaruutenne itse synnissännekin huutaa taivasta kohti!
Missä onkaan salama, joka teitä kielellään viileskelisi? Missä on se hulluus, joka teihin tulisi istuttaa?
Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se salama, hän on se hulluus! – Kun Zarathustra oli näin puhunut, huusi muuan kansan joukosta: "Me olemme nyt kuulleet kylliksi nuorallatanssijasta; käykäämme myös häntä näkemään!" Ja kaikki kansa nauroi Zarathustralle. Mutta nuorallatanssija, joka luuli sanojen koskeneen häntä, ryhtyi työhönsä.
4
Mutta Zarathustra katseli kansaa ja ihmetteli. Sitten hän puhui näin:
Ihminen on nuora, solmittu eläimen ja yli-ihmisen väliin, – nuora pohjattomuuden yli.
Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen taakse-katsonta, vaarallinen kauhistuminen ja seisomaanjäänti.
Mikä ihmisessä on suurta, on se että hän on silta eikä mikään päämaali: mitä ihmisessä voi rakastaa, on se että hän on ylimeno ja meno perikatoon.
Minä rakastan niitä, jotka eivät ymmärrä elää, muutoin kuin sortuvina, sillä he ovat ylimeneviä.
Minä rakastan suuria halveksivaisia, koska he suuret kunnioittajat ovat ja kaipuun nuolet toiselle rannalle.
Minä rakastan niitä, jotka eivät vasta tähtien takaa etsi syytä käydäkseen perikatoon ja ollakseen uhreja: vaan uhraavat itsensä maalle, jotta maa kerran olisi yli-ihmisen.
Minä rakastan sitä, joka elää tullakseen tietoon, ja joka tahtoo tulla tietoon senvuoksi, että yli-ihminen kerran eläisi. Ja niin hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka työtä tekee ja keksii, jotta hän yli-ihmiselle huoneen rakentaisi ja hänelle maan, eläimet ja kasvit valmistaisi: sillä niin hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka hyvettään rakastaa: sillä hyve on tahto perikatoon ja kaipuun nuoli.
Minä rakastan sitä, joka ei pidätä pisaraakaan henkeä itselleen, vaan kokonaan tahtoo olla hyveensä henki: niin hän käy henkenä yli sillan.
Minä rakastan sitä, joka hyveestään tekee halunsa ja kohtalonsa: niin hän tahtoo hyveensä takia vielä elää eikä enää elää.
Minä rakastan sitä, joka ei tahdo omistaa liian paljon hyveitä. Yhdessä hyveessä on enemmän hyvettä kuin kahdessa, koska siinä on enemmän solmua, johon kohtalo kiintyy.
Minä rakastan sitä, jonka sielu tuhlaa itseään, joka ei tahdo saada kiitosta eikä anna takaisin: sillä hän lahjoittaa alati eikä tahdo säilyttää itseään.
Minä rakastan sitä, joka häpeää, kun arpa lankee hänen onnelleen, ja joka silloin kysyy: olenko ehkä väärinpelaaja? – sillä hän tahtoo käydä perikatoon.
Minä rakastan sitä, joka viskaa kultaisia sanoja tekojensa edellä ja aina pitää enemmän kuin on luvannut: sillä hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka vanhurskauttaa tulevaiset ja lunastaa menneet: sillä hän tahtoo käydä perikatoon nykyisten kautta.
Minä rakastan sitä, joka jumalaansa kurittaa, koska hän jumalaansa rakastaa: sillä hänen täytyy käydä perikatoon jumalansa vihan kautta.
Minä rakastan sitä, jonka sielu on syvä haavoittumaankin, ja joka voi mennä perikatoon vähäpätöisessä elämänkosketuksessa, niin hän käy mielellään yli sillan.
Minä rakastan sitä, jonka sielu on yli äärtensä täynnä, niin että hän itsensä unhoittaa ja kaikki kappaleet ovat hänessä: niin tulevat kaikki kappaleet hänen perikadokseen.
Minä rakastan sitä, joka on vapaa hengeltään ja vapaa sydämeltään: niin on hänen päänsä ainoastaan hänen sydämensä sisus, mutta hänen sydämensä vie hänet perikatoon.
Minä rakastan kaikkia niitä, jotka ovat kuin yksitellen putoavia raskaita pisaroita siitä synkästä pilvestä, joka ihmisten yllä riippuu: he julistivat, että salama on leimahtava, ja julistajina käyvät perikatoon.
Katso, minä olen salaman julistaja ja raskas pisara pilvestä: mutta tämän salaman nimi on yli-ihminen. —
5
Kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, katseli hän jälleen kansaa ja vaikeni. "Tuossa he seisovat, puhui hän sydämelleen, he nauravat: he eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.
"Täytyykö heiltä ensin särkeä korvat, jotta he oppisivat silmillä kuulemaan? Täytyykö rämistä kuin vaskirummut ja katumussaarnaajat? Vai uskovatko he ainoastaan änkyttäjää?
"Heillä on jotakin, josta he ylpeilevät. Miten nimittävät he sitten sitä, joka tekee heidät ylpeiksi? Sivistykseksi he sitä nimittävät, se asettaa heidät vuohipaimenista edelle.
"Siksi he eivät kuule mielellään itsestään sanaa 'ylenkatse'. Niinpä tahdon puhua heidän ylpeydelleen.
"Niinpä tahdon puhua heille halveksittavimmasta: mutta se on viimeinen ihminen."
Ja näin puhui Zarathustra kansalle:
Jo on aika, että ihminen asettaa itselleen päämaalinsa. Jo on aika, että ihminen istuttaa korkeimman toiveensa idun.
Vielä on hänen maansa kylliksi rikas siihen. Mutta tämä maa on kerran oleva karu ja taltutettu, eikä yksikään korkea puu voi enää siitä kasvaa.
Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää linkoa kaipuunsa nuolta ihmistä ylemmä, ja jolloin hänen jousenjänteensä on vieroittunut viuhinastaan!
Minä sanon teille: kaaosta täytyy sillä vielä olla itsessään, joka tahtoo voida tanssivan tähden synnyttää. Minä sanon teille: teissä on vielä kaaosta.
Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää ole synnyttävä yhtään tanssivaa tähteä. Voi! Halveksittavimman ihmisen aika tulee, ihmisen, joka ei enää osaa itseään halveksia.
Katso! Minä näytän teille viimeisen ihmisen.
"Mikä on rakkaus? Mikä on luominen? Mikä on kaipuu? Mikä on tähti?" – niin kysyy viimeinen ihminen ja vilkuttaa silmiänsä.
Maa on silloin käynyt pieneksi ja sen päällä hyppii viimeinen ihminen, joka tekee kaiken pieneksi. Hänen sukunsa on häviämätön kuten maakirppu: viimeinen ihminen elää kauimmin.
"Me olemme löytäneet onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja vilkuttavat silmiänsä.
He ovat jättäneet seudut, missä oli vaikeata elää: sillä lämpöä tarvitaan. Naapuria rakastetaan vielä ja hangataan kylkeä häneen: sillä lämpöä tarvitaan.
Tulla-sairaaksi ja olla-epäluuloinen on heistä syntistä; he astuskelevat varovasti. Hullu se, joka vielä kiviin tai ihmisiin kompastuu!
Hiukan myrkkyä silloin tällöin: se antaa suloisia unia. Ja viimein paljon myrkkyä suloiseksi kuolemaksi.
Työtä tehdään vielä, sillä työ on huvitusta. Mutta pidetään huoli, ettei huvitus rasita.
Ei köyhdytä eikä rikastuta enää: kumpikin on liian vaivaloista. Kuka tahtoo vielä hallita? Kuka vielä totella? Kumpikin on liian vaivaloista.
Ei