Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia. Джек Лондон

huomaamaan, että voin saada ainoastaan sellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni kehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan itselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse en saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin niitä "ylimääräisillä" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin kaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla oli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.

      Kauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen sarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat – esimerkiksi Kuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden naisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä, Mestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa eri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.

      Sitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä toisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti ostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei ollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en saanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin, kivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin (minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt ainoankaan pojan omistavan – ja alun siihen, ainakin kolmen dollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen sentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin kasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).

      Vaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua kymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta. Tulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi. Yksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin hänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua myymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja juuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista minä sain aina välityspalkkion.

      Ja nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut raatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui pollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä lasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa, joita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan säästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita olin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli arvokkaampaa – rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei hirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään. He käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua kahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä lasillinen – kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson juuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua kestitessään.

      Kummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni oli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden ja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni rahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten siroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten toveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.

      Suuntasin kulkuni satamasta "Viimeiseen voiteluun", jonka edustalla Nelson yhä vielä viivyskeli. "Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta", minä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen, mutta tällä kertaa maksoin minä – kymmenen senttiä! Kokonaisen tunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka maistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt minulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt kaikkea. "Otetaanpa vielä lasi", minä virkoin. Ja me tilasimme uudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson lausui kapakoitsijalle: "Laitappa minulle pikkunen, Johnny." Johnny nyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen siitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama – viisi senttiä.

      Tähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen tuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi täten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin pelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan kantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt rahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä yhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka otettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää kahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati kannettavakseni.