asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".
Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.
"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä huvipaikoissa – teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy. Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn kappalejuonen,20 jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"
"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt kädessään, – "oivallinen ja suosittu näytelmä – Uusi tapa maksaa vanhoja velkoja".
Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua teihin tai teidän vaatimuksiinne?"
"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa, vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta, joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä tarpeissa."
"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan! Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta – saatanpa sanoa rohjennut – olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."
"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".
"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka sitte – "
"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja vaatimattomasti."
Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista, että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"
"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi, "ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon, jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä – siinä kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin hovia."
"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."
"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja jolle lienette ollut ystävällinen".
"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan – "
"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan tavattaviin, – ja niinpä – "
"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"
Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen kauvankin.
"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa; ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."
"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"
"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä, ja sen vuoksi – " Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne", pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"
"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies, nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".
"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".
"Ja totuuden mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi valehtelu".
"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään, ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä muullekin".
"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella", sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."
"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis kyselkää pois vain, mestari George."
"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta loordilta, herraltasi".
"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".
"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."
"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi se liannut hänen sormiansa."
"Siinä kuulette, sir", huomautti Olifaunt Heriotille.
"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole poissa paikaltaan – hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis, mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut mitään sen mukana?"
"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestari George?"
"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää", vastasi kuulustaja.
"No, niin – en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta puolestani, mylordin paperin seurana – vain säästääkseni hänen majesteetiltaan vaivaa – jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne molemmat."
"Oman anomuksesi, tolvana!" huudahti