"ottaa rahaa köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".
"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä. On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa9 tulee, saa hän kunnon korvauksen lantistaan, sen takaan. – Mutta tuoltapa tulee taas arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä – näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules, Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija, jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta, herra ties – hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin rautaa kahvakseen saanut miekkansa – harmaa nukkavieru viittansa – ranskalainen käyntinsä – espanjalainen katseensa – kirja vyössä ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa, Frank?"
"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."
"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija suloisesti laulaa:
"'Sai Skotlannista paikkatakin
ja syöttää piti mierollakin.'"
"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".
"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää, mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa, että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme. Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä – puutunpa häneen hiukan."
"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki – hän ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".
"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani – ostakaa kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat, nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa. "Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa tai valoa – rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella puolella tietä".
Galenuksen10 kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista11 voidetta, Flos sulphvr. cum rasva quant. suff."
"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella tammisella pyyhkeellä", neuvoi Vincent.
Kunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän kaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen juhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää vuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla kostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen suuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista naljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen seuraamana.
"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa", sanoi Tunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut kaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä kauvempana pohjoisessa.
"Enpä totisesti tiedä", sanoi Jenkin; "se mies näyttää vaaralliselta – hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa! – hei, siellä noustaan."
Ja tuttu huuto: "pojat – pojat! nuijat – nuijat!" kaikui nyt pitkin Fleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla äkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan karttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli ja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen huutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien kadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa pitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen vilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin tarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät koholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi poveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja kompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun "nuijasotaan" kerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.
2. LUKU.
Köyhän ylpeyttä
Vanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että hänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan. Vastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän kummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä katkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita joutilaista oppipojistaan. "Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi olla – seinäkelloja, pöytäkelloja – yökelloja – päiväkelloja? Hakapyörän ollessa 48 – kimmahdusvoiman 8 – lyöntinastat ovat 48 – mitä saisi olla, kunnioitettava sir? – Osamäärä – kerrottava – että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! – vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta 59 neljännestä – suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin – sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!"
Kiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin kunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä tuttavallisesti nimityksellä "Davie, vanha veikko" ja kysyi, mistä hän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti puristi hänen kättään.
Vieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin tavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia, jonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus. Ihokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien vastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla hopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui kolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän käytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja pientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän olisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät matala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät olisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan sopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin näköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä ja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin hänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa. Hän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta sellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän ystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen synnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan ei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.
Vastaukseksi arvoisan ystävänsä