Tunnen teidät vallan hyvin: olette signor Antonio.
ANTONIO. Toden totta, en ole.
URSULA. Tunnen teidät vaappuvasta päästänne.
ANTONIO. Totisesti, häntä vain jäljittelen.
URSULA. Ette voisi sitä tehdä niin häijyn hyvin, jos ette olisi hän itse. Tuohan on hänen kuiva kätensä[9] ihka ilmeisenä. Olette kuin olettekin Antonio.
ANTONIO. Toden totta, en ole.
URSULA. Olkaa vait! Luuletteko, etten teitä tunne sukkelasta älystänne? Voiko hyve pysyä piilossa? Olette kuin olettekin hän; hengen lahjat pyrkivät ilmi, ja sillä hyvä.
(Menevät edelleen.)
BEATRICE. Ettekö sano, kuka sen on teille sanonut?
BENEDIKT. En, suokaa anteeksi.
BEATRICE. Ettekö myöskään sano, kuka olette!
BENEDIKT. En nyt.
BEATRICE. Ettäkö minä olen kopea ja ammennan parhaat sukkeluuteni hauskoista juttukirjoista! – Sitä ei ole kukaan muu voinut sanoa kuin signor Benedikt.
BENEDIKT. Mikä hän on miehiään?
BEATRICE. Hänet tunnette vallan hyvin, siitä olen varma.
BENEDIKT. En, toden totta.
BEATRICE. Eikö hän koskaan ole teitä naurattanut?
BENEDIKT. Sanokaa toki, kuka hän on.
BEATRICE. No niin, hän on prinssin hovinarri, sangen typerä hölmö, jonka ainoa kyky on keksiä luonnottomia parjauksia. Muut ei häntä ihaile kuin juopporentut, ja näitäkään hän ei viehätä älyllään, vaan rivoudellaan; hän huvittaa ja samalla suututtaa ihmisiä, ja sitten he nauravat hänelle ja pieksevät häntä. Hän on varmaan näillä vesillä; tahtoisin yhdyttää hänet.
BENEDIKT. Jos keksin tuon herran, niin kerron hänelle mitä hänestä sanoitte.
BEATRICE. Tehkää se; hän purkaa minuun korkeintaan pari sanansutkausta; ja jos kukaan kenties niistä ei välitä tai niille naura, niin sortuu hän raskasmielisyyteen, ja silloin on peltopyyn siipi pelastettu, sillä sinä iltana sillä narrilla ei varmaankaan ole ruokahalua. (Soittoa kuuluu sisältä.) Mutta seuratkaamme johtajiamme.
BENEDIKT. Kaikessa, mikä on hyvää.
BEATRICE. Tietystikin, sillä jos he pahaan johtavat, niin jätän heidät ensi vuorossa.
(Menevät.)
(Tanssi alkaa sisällä. Kaikki poistuvat, paitsi Don Juan, Borachio ja Claudio.)
DON JUAN. Oikein, veljeni on rakastunut Heroon ja on mennyt kahdenkesken isän kanssa sopimaan kaupasta; naiset kulkevat neiden jäljissä, ja yksi naamio vain on jäänyt.
BAROCHIO. Ja se on Claudio, tunnen hänet ryhdistä.
DON JUAN. Olettehan signor Benedikt?
CLAUDIO. Oikein arvattu, se olen.
DON JUAN. Signor, olette veljeni likeinen ystävä; hän on hurmaantunut Heroon; pyydän, neuvokaa häntä luopumaan tytöstä; tyttö ei ole säätyyn nähden hänen vertaisensa; tekisitte siten kunnon miehen työn.
CLAUDIO. Mistä tiedätte, että hän Heroa rakastaa?
DON JUAN. Kuulin hänen valallaan sen vakuuttavan.
BORACHIO. Niinikään minä; hän vannoi naivansa hänet tänä iltana.
DON JUAN. Tulkaa pois ruokapöytään.
(Don Juan ja Borachio menevät.)
CLAUDIO.
Näin Benediktinä ma vastasin,
Mut Claudiona kuulin pahaa uutta.
Niin on se: – prinssi kosii itselleen.
Kaikessa muussa kestää ystävyys,
Pait lemmen toimissa ja askareissa.
Siis omaa kieltään lempi käyttäköön,
Puhukoon silmä itse puolestansa
Ja valtamieheen älköön turvatko.
On kauneus velho, jonka taika muuttaa
Voi lihanhimoks hartaan ystävyyden.
Se jokahetkinen on kokemus;
Vaan tuot' en varonut. Hyvästi, Hero!
(Benedikt palaa.)
BENEDIKT. Kreivi Claudio?
CLAUDIO. Niin, se olen.
BENEDIKT. Tahdotteko tulla kanssani?
CLAUDIO. Minne?
BENEDIKT. Lähimmän pajupuun luo,[10] omissa asioissanne, kreivi hyvä. Millä tavalla aiotte kantaa seppeltänne? Kaulassako niinkuin koronkiskuri kultavitjojaan?[11] Vai kainalossako niinkuin luutnantti vyöhyttään? Tavalla tai toisella tulee teidän sitä kantaa, sillä prinssi on siepannut Heronne.
CLAUDIO. Onneksi olkoon kauppa!
BENEDIKT. Mutta niinhän te puhutte kuin kunniallinen karjakauppias; noinhan nekin sanovat, kun ovat myyneet härän. Mutta olisitteko uskonut, että prinssi teille tekisi mokoman kolttosen?
CLAUDIO. Pyydän, antakaa minun olla rauhassa.
BENEDIKT. Hoo, nythän hosutte kuin sokea mies; poika varasti teiltä ruoan, ja te lyötte ovipieltä.
CLAUDIO. Jos ette te mene, niin menen minä.
(Menee.)
BENEDIKT. Voi, tuota haavoitettua lintuparkaa! Nyt hän kai ryömii piiloon kaislistoon. – Mutta että se neiti Beatrice tunsi minut, eikä tuntenut! Prinssin narri! – No niin, suittavat siksi minua sanoa, kun olen iloinen poika, – niin! – mutta ei, teenhän näin sulaa vääryyttä itselleni; sellaisessa huudossa en toki ole; Beatricen halpa, katkera mieli se vain tahtoo käydä yleisestä mielipiteestä ja saattaa minut näin huutoon. Hyvä, kyllä hänelle sen vain kostan.
(Don Pedro tulee.)
DON PEDRO. Signor, missä on kreivi? Oletteko nähnyt häntä?
BENEDIKT. Totta puhuen, prinssi hyvä, olen juuri näytellyt rouva Faman osaa. Tapasin hänet tässä niin alakuloisena kuin hakomaja yrttitarhassa.[12] Sanoin hänelle, – ja luulenpa sanoneeni totuuden – että teidän armonne on päässyt tuon nuoren neitosen suosioon; tarjouduin saattamaan häntä pajupuun luo, joko sitoakseni hänelle seppeleen, koska oli saanut rukkaset, tai kiertääkseni hänelle vitsan, koska oli ansainnut selkäsaunan.
DON PEDRO. Selkäsaunan! Mitä pahaa hän on tehnyt?
BENEDIKT. Typerän koulupojan rikoksen, joka, ilmi-iloissaan siitä, että on löytänyt linnunpesän, näyttää sen kumppanilleen, ja tämä sen häneltä varastaa.
DON PEDRO. Sanotko luottamusta rikokseksi? Rikos on varkaan.
BENEDIKT. Eipä sittenkään olisi ollut hullummaksi, vaikka olisi vitsa kierretty ja seppele myös; seppeleen hän olisi voinut itse pitää, ja vitsa olisi ollut teitä varten, joka ymmärtääkseni olette hänen linnunpesänsä varastanut.
DON PEDRO. Minä vain opetan hänen lintujaan laulamaan ja annan ne sitten takaisin omistajalle.
BENEDIKT. Jos niiden laulu sointuu yhteen teidän puheenne kanssa, niin puhutte, totta tosiaan, niinkuin kunnon mies.
DON PEDRO. Neiti Beatricella on vähän kania teihin. Se herra, joka tanssi hänen kanssaan, kertoi hänelle, että te olitte kovin häntä loukannut.
BENEDIKT. Oh! Hän piteli minua pahemmin, kuin mitä pölkkykään voisi kestää; tammikin, jossa vain on yksi ainoakin vihreä lehti, olisi hänelle vastannut; itse naamarinikin alkoi saada