oma rohkeuteni olisi saattanut minut niin lähelle Elspatia, jollei hän olisi tullut mukaan. Vanhuksen kasvoilla kuvastui toivottoman ja musertavan murheen jäykkä ilme, johon yhtyi katumus taistelemassa ylpeyttä vastaan, tämän yrittäessä salata sitä. Hän kenties arvasi, että hänen harvinaisesta tarinastaan johtunut uteliaisuus minut sai tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä – ja hän ei voinut olla hyvillään siitä, että matkalaisen huvikkeen aiheena oli ollut sellainen kohtalo kuin hänen.
Mutta hän ei katsonut minuun hämillään, vaan halveksivasti. Maailman ja kaikkien sen lasten mielipide ei voinut hivenelläkään lisätä tai vähentää hänen kurjuutensa kuormaa, ja hän näytti yhtä välinpitämättömältä minun tuijotettavanani kuin olisi hän ollut hengetön ruumis tai marmoripatsas, jollen ota lukuun puolinaista hymyä, joka näytti ilmaisevan pelkällä tuskansa suuruudella tavallisten inhimillisten asiain piirin yläpuolelle temmatun olennon ylenkatsetta.
Elspat oli keskimittaa pitempi; hänen harmaantuneet hiuksensa olivat vielä runsaat, ja ne olivat olleet sysimustat. Samanväriset olivat silmät, joissa hehkui järkytettyä mieltä osottava hurja ja rauhaton kiilto, ankarain ja jäykkäin kasvonpiirteiden vastakohtana. Tukka oli jonkun verran siroutta ajatellen kierretty hopeaneulan ympäri, ja tumma linnikko oli tavallaan aistikkaasti heitetty ylle, vaikka ainekset olivat mitä tavallisinta lajia.
Tuijotin tähän syyllisyyden ja kovan onnen uhriin, kunnes minua hävetti jäädä vaiti. Vaikka olin epävarma, miten puhuttelisin häntä, aloin kuitenkin ilmaista kummastustani siitä, että hän oli valinnut näin aution ja surkuteltavan asuinpaikan.
Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä, vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:
"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."
Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan sellaisia asioita kuin hänellä.
Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista. Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa – hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.
Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja lohduttakoon teitä!"
En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha ystäväni John Hume runossaan:
"Kaunoiseni – sankarini!"
Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain ilmauksin Lady Randolphin murhetta.
II
Sissipäällikön poika
Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.
Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen, jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.
Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle taikka molemmille.
Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän asetti Ballybughtin lairdin7 alastomana hetteeseen, kun tämä oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle uskaliaalle cateranille – rosvoilevalle sissipäällikölle – sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.
Menestyksessä tai murheessa – kaikkinaisissa rasituksissa, vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.
Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun – uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha kreetalainen soturi:
Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa mun saavat herraks kaiken maan: ken kanssain kiistaamaan on halpa, mua palvelkoon hän polvillaan – kalunsa, maansa mulle luovuttakoon, ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.
Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana että rosvona ja cateranina.
Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.
Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben Cruachanin laiteilla yllätti sidier royn8 patrulli kuuluisan MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti, laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä hurjimman vastarinnan jälkeen.
Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.
Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi – siten hän kuvitteli – jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että