Kaarle XII:n historia
Alkulause
Suuri "valistusaika" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut myös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat eivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja valtiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen pääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa, vaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan myös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja seurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat, aineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde toisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa muuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen sijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa. Lisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys tarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä harrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan laiminlyötyä sivistyshistoriaa.
Nämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja monipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan François Marie Voltairen (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä suinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko uudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko historiankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja sentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa. Historioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen sivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin ulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa pääteoksissaan (Ludvig XIV: n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja hengestä) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee valtioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä, taiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia seikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja taiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen historialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat säilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä suhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII: n historiassa, määräävästi vaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.
Voltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä johtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina taattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on sattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat todennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle. Itse sanoo Voltaire esipuheessaan Kaarle XII: n historian vuoden 1748 painokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin ja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes silminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on vain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias, silloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään, vaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.
Voltairen "Kaarle XII: n historia" on hänen esikoisteoksensa historiankirjoituksen alalla ja sinänsä paljoa vähempiarvoinen kuin hänen myöhemmät historialliset teoksensa. Mutta jo tässä esikoisessa ilmenevät selvästi Voltairen historiankirjoituksen sekä hyvät että heikot puolet, ja sen lisäksi, kuten sanottu, Voltairen antama kuva Kaarle XII: sta ja hänen merkillisistä vaiheistaan on suureksi osaksi nykypäiviin saakka määrännyt jälkimaailman käsityksen Kaarle kuninkaasta ja Pohjan sodasta. Mainitussa 1748 vuoden painoksen esipuheessa Voltaire vakuuttaa, että jos mikään historia on koskaan ansainnut lukijan luottamusta, niin juuri Kaarle XII: n historia on sellainen. Samalla hän mainitsee lähteinään herrojen Fabricen, Villelonguen ja Fiervillen muistelmat ynnä useiden silminnäkijäin kertomukset. Koska nämä kuitenkaan eivät olleet nähneet kaikkea tai olivat nähneet huonosti, niin myöntää hän erehtyneensä monestikin, tosin ei oleellisissa tosiasioissa, vaan verrattain mitättömissä jutuissa, joihin pikkumainen arvostelu oli halukkaasti iskenyt. Näitä erehdyksiään hän muka sitten oli korjaillut esitettyjen arvostelujen ja muistutusten mukaisesti, mikäli oli katsonut siihen syytä olevan, käyttämällä apunaan m.m. Adlerfeltin sotapäiväkirjaa ja Kaarlen rippi-isän Nordbergin historiateosta.
Suomalainen tutkija J.R. Danielson on ottanut tarkemmin selvitelläkseen Voltairen käyttämiä lähteitä ja menettelytapaa ja tuonut ilmi pääasiallisesti seuraavat seikat. [J.R. Danielson, Voltaire Kaarle XII: n historian kirjoittajana. Akateeminen väitöskirja, 1878.]
Oleskellessaan Englannissa 1727 Voltaire tapasi siellä Kaarle XII: n suosikin Turkissa, Holsteinin lähettilään E.F. Fabricen, ja tämä kertoi hänelle paljon mielenkiintoista Kaarlen vaiheista, jota Voltaire piti omituisimpana kaikista Euroopassa hallinneista ruhtinaista. Siitä sai Voltaire aiheen ryhtyä kirjoittamaan Kaarlen historiaa. Lisäksi hän teoksessaan ilmoittaa käyttäneensä lähteinään Ranskan lähettilästen Fiervillen ja Croissyn, herttuatar Sarah Marlboroughin, kenraali Schulenburgin, eversti Villelonguen y.m.m. tiedonantoja. Mutta lisäksi näkyy Voltaire, vaikkapa hän ei siitä itse suoranaisesti mainitse, hyvin runsaassa mitassa käyttäneen apunaan useita painettuja lähteitä. Sellainen suuri painettu lähdeteos on Voltairelle Danielsonin mukaan todistettavasti ollut varsinkin M. de Limiersin v. 1721 julkaistu kuusiosainen Histoire de Suède sous le regne de Charles XII, joka taas puolestaan enimmältä osaltaan, usein aivan sananmukaisesti, perustuu sen ajan hollantilaisten kuukauslehtien (Lettres historiques ja Mercure historique et politique y.m.) kertomuksiin, kuvauksiin ja tiedonantoihin.
Mutta myös useita muitakin kirjallisia, painettuja lähteitä näyttää Voltaire käyttäneen apunaan, ottaen niistä kaikenlaisia lisäpiirteitä, juttuja y.m.s. Sellaisia lisälähteitä näkyy olleen esim. erään Robinsonin muistelmateos, Memoires, contenant l'état present de Suède (Lontoo, 1718); Jean Perryn kirja Venäjän oloista, Etat present de la Grande Russie (1717), jossa tekijä – englantilainen insinööri, joka oli ollut Venäjällä tsaari Pietarin palveluksessa – kertoo kokemiaan ja näkemiään; Hannoverin lähettilään Weberin Venäjää koskevat muistelmat (Memoires, kaksi sarjaa, 1725); ranskalaisen matkailijan de la Motrayen matkakertomus Voyages en Europe, Asie et Afrique (Haagissa, 1727), jossa kerrotaan Kaarlen olosta Turkinmaalla, missä Motraye oli tutustunut Kaarleen; Limiersin teoksen ohella se näkyy olleen Voltairen toiseksi tärkein painettu lähde; edelleen Jean Roussetin kirja Memoires du Regne de Catherine (Haagissa 1728), y.m. pienempiä julkaisuja. Kun Voltairen käyttämissä lähteissä melkoisesti oli pieniä asiallisia virheitä, joiden todenperäisyyttä Voltaire ei voinut tarkistaa, jäivät ne enimmäkseen Voltairenkin historiaan, jonka erikoisuutena muutenkin oli suuri paljous varsinkin Kaarle kuninkaan luonnetta kuvaavia juttuja. Voltairen historia eroaa kuitenkin edukseen kaikista lähteistään itsenäisen, taiteellisen kokoonpanonsa ja eloisan, loisteliaan tyylinsä puolesta. Hän käyttelee lähteitään kirjallisella aistilla ja runollisella vapaudella, valikoiden niistä semmoisia kohtia, jotka soveltuivat hänen tarkoituksiinsa ja tekivät hänen teoksensa huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi, "suuren yleisön" kirjaksi.
"Kaarle XII: n historian" ensimäinen osa painettiin Pariisissa 1729, mutta otettiin, painoluvasta huolimatta, takavarikkoon, koska se muka oli loukkaava Puolan kuninkaalle August II: lle. Voltaire painatti sen uudestaan Rouenissa ja kirjoitti siihen jatkoksi toisen osan. Koko teos oli sitten syksyllä 1731 saatavana Pariisin kirjakaupoissa ja saavutti pian tavattoman levikin ja suosion sekä käännettiin useille kielille, "melkein kaikille Euroopan kielille", kuten Voltaire itse kehuu, vastatessaan Kaarle XII: n edellämainitun sotapapin ja hovisaarnaajan Yrjö Nordbergin ankaraan arvosteluun. Yksin englantilaista käännöstä sanoo Voltaire ilmestyneen kahdeksan painosta. Saipa Voltaire teoksensa johdosta kiitoskirjeitäkin sen ajan kuuluisuuksilta (m.m. kardinaali Alberonilta).
Mutta ilmestyi arvostelijoitakin. V. 1732 julkaisi edellä mainittu tunnettu matkailija de la Motraye siitä muistutuksia (Remarques); samoin v. 1741 puolalainen kreivi Poniatowski, Kaarlen uskollinen seuralainen ja auttaja Turkissa (Remarques). Ankarin arvostelija oli vastamainittu Kaarle XII: n hovipappi Nordberg, joka v. 1740 oli ruotsiksi julkaissut lavean, mutta epätaiteellisen Kaarle XII: n historian; se ilmestyi ranskaksi käännettynä 1748. Nordberg sanoi Voltairea m.m. "päävalehtelijaksi" (archimenteur), joka muka lukemattomissa kohdissa lasketteli omiaan. Voltaire tietysti puolustelihe arvostelijoitaan vastaan, väittäen puhuvansa