kuumeessa levottomuudesta, ja kun sain tietää että toverini B. aikoi komppanioineen lähteä suuremmalle ruokavarojen hankkimisretkelle, pyysin kenraalilta lupaa saada seurata mukana; ja koska ei ollut mitään erityistä tehtävää, myönnettiin se minulle.
Kohta sen jälkeen ratsastimme kirkkaana talviaamuna ulos, kasakkajoukko etunenässä, toinen sivulla; toista sivua suojasi itse vuoren seinä. Vähän matkaa kuljettuamme poikkesimme pohjoiseen päin vievältä päätieltä erääseen syrjässä olevaan rotkoon. Kuljimme hyvin vaivaloista tietä monen metsikön läpi, kun yht'äkkiä kasakka ratsasti luoksemme ja kertoi että olimme aivan lähellä erästä bulgarialais-kylää. Varovasti marssimme sinne; osa komppaniaa pysytettiin koossa, toinen osa sai käskyn mennä kylään hankkimaan ruokavaroja. Kohta kuului joka haaralta hanhien kaakatusta, härkien mylvinää, sikojen röhkinää ja lammasten määkimistä.
Välinpitämättömästi tätä katsellessani kuiskasi Danilo korvaani:
"Teidän armonne, tämähän on se kylä, jossa olemme hiljattain niin useasti käyneet."
Minä säpsähdin; minustakin oli kylä alussa näyttänyt tutulta, mutta täällä käydessäni olin ollut niin ajatuksissani, etten pimeässä ollut tullut paikkaa lähemmin tarkastaneeksi; Danilo sitä vastoin, joka useat tunnit oli ulkona odottanut minua, tunsi paikan hyvin.
"Se on mahdotonta", sanoin, "sillä matkallamme viivyimme aina puoli kolmatta tuntia, vaikka ratsastimme kovasti; mutta tähän kylään on tuskin tunnin matka leiristämme."
"Teidän armonne", vastasi Danilo; "minä olen huomannut että juutalainen kuljetti meitä kaikenlaisia harhateitä; minua, vanhaa soturia, ei hän kumminkaan pettänyt."
Viimeisellä matkallani olin jo itsekin tehnyt sen huomion, mutta en tahtonut sittenkään uskoa sitä. Yht'äkkiä luulin kuulevani tutun äänen huutavan apua. Minä ratsastin seuraavan kulman ohitse ja luulin tuskin voivani uskoa silmiäni. Kahden sotamiehen seuraamana pakeni eräs mies minua kohden, ja nuori nainen, bulgarialaiseen asuun puettuna, koetti suojella häntä.
"Herra upseeri, armollinen herra upseeri, kaikkivaltiaan Jumalan tähden pelastakaa isäni!" huusi hän hädissään, langeten polvilleen hevoseni viereen… Oliko tämä helvetin taikaa, vai oliko se hirmuista todellisuutta?
Takaa-ajettava, jonka luona sotamiehet lienevät luulleet aarteita löytyvän, oli Hershko, ja nainen, joka sanoi olevansa hänen tyttärensä, oli – ihana Boresko. Ja minä? – Minä olin narri, tyhmä pöllö, jota oli koetettu saada kavaltamaan tovereitani! Tuo kurja kylä oli paikka, joka minun sydäntäni oli houkutellut kuin magneetti. Minä älysin nyt kaikki. Boreskokin oli tuntenut minut, ja tuskallinen huuto kuului hänen huuliltaan.
Tunsin sydäntäni kouristavan, mutta käännyin pois, huutaen sotamiehille: "Takaisin, takaisin paikalla! Antakaa ihmisten olla rauhassa!"
Sitten tahdoin ratsastaa pois, mutta luultu kreivinnani tarttui oikeaan polveeni, huutaen epätoivon vimmalla:
"Oi, herra upseeri, armollinen herra upseeri, armoa, armoa! Jääkää tänne ja pelastakaa meidät!" Ja hänen ihanat, marmorinkalpeat kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.
"Teille ei ole mitään tapahtuva", vastasin, "vaikka sekä te että tuo kurja kavaltaja olisitte pahempaa ansainneet."
"Oi jos kaikki tietäisitte, niin tuomitsisitte meitä vähemmin ankarasti", valitti ihana nainen, ja minä tunsin että hulluuteni alkoi vastoin tahtoani palata takaisin.
Samassa silmänräpäyksessä antoivat toitottavat torvet kokoontumisen merkin; sotamiehet kiiruhtivat karjan ja ruokavarojen kanssa kylän ulkopuolelle ja järjestyivät paluumatkalle.
Minun oli mahdotonta ratsastaa takaisin toverieni seurassa, sentähden kiiruhdin jo edeltäpäin Danilon seuraamana leiriin.
Mitä tunteita rinnassani riehui, ei voi kukaan edes aavistaa. Petetty rakkaus ja varmuus siitä, että olin antanut pettää itseni kuin lapsi, herättivät minun kiukkuni; mutta samassa tunsin käsittämätöntä kaipausta, jota minun kumminkin täytyi hävetä.
Mikä mahtoikaan olla tämän ilveilyn tarkoitus, jonka esineenä olin ollut? – Turhaan koetin sitä saada selville. Että kaunottareni olisi rakastanut minua ja että hänen isänsä tyttärensä mieliksi olisi kuljettanut minut hänen luokseen, sitä en voinut enää uskoa. Mahtoi siis varmaankin olla olemassa joku muu syvempi syy. Miten, miten päästä asian perille?
Minä käskin uskollisen Danilon luokseni.
"Sanopas minulle nyt kerran aivan suoraan, mitä sinä ajattelet tästä asiasta?"
"Herra", vastasi tämä pitkittä arveluitta, "minä en usko vanhuksesta mitään hyvää; luulen että hän kuljeskelee teillä, jotka johtavat tuonne toiselle puolen!" Samalla viittasi hän jonkun matkan päässä oleville kukkuloille, missä turkkilaisten leiripaikka oli.
Silmänräpäyksessä ymmärsin kaikki. Hershkoko oli kavaltaja? Tämä selitti kaikki. Hän oli luullut että hänen tyttärensä suloisuus saisi adjutantin ilmaisemaan virkasalaisuuksia! Siitä myös kaunottaren alituiset kyselyt sota-asemastamme; siitä vanhuksen huoli minun kirjesäiliöstäni! Varmaankin olisi, jos olisin ottanut sen mukaani, minut unijuomalla juovutettu ja kirjeeni minulta sitten anastettu. Minua kauhistutti ajatellessani tätä. Palattuani leiriin menin kohta kenraali R: n luo kertomaan koko asian juurta jaksain.
Hän kuunteli minua yksivakaisena, sitten ojensi hän minulle kätensä.
"Minua ilahuttaa todellakin", sanoi hän sydämellisesti, "että te niin onnellisesti pääsitte teille viritetystä ansasta, ja vielä enemmän iloitsen siitä, ettette hetkeäkään ole unhottanut velvollisuuttanne. – Minä olen myös ollut nuori ja tiedän, mitä viehättävien huulien hymy ja tummat säteilevät silmät voivat! – Vanha Hershko on jo kauan ollut epäilyksen alainen; nyt tahdon kohta tehdä lopun hänen vehkeistään. Pysykää varuillanne, sillä tiedättehän kuinka vaaralliset nyt seuraavat päivät meille ovat. Minä kiitän teitä!"
Koko seuraavana yönä en voinut ummistaa silmiäni, niin olivat päivän tapaukset kiihoittaneet minua.
Seuraavana aamuna istuin alakuloisena teelasin ääressä, jonka Danilo oli minulle valmistanut. Surullisesti kiehui ja sihisi samovarini, ikäänkuin säestäen suruisia ajatuksiani, kun yht'äkkiä rotkoasuntoni ovea peittävä verho kohosi ja – en ollut uskoa silmiäni – Hershkon ilkeä naama irvisti vastaani. Tuskin ennätin tointua hämmästyksestäni, niin oli hän jo kadonnut ja hänen sijaansa astui hänen ihana tyttärensä pieneen asuntooni.
Olin hänen tulostaan niin hämmästyksissäni, etten voinut sanaakaan sanoa; mutta hän kiiruhti luokseni, lankes polvilleen ja suuteli kättäni. Nyt vasta heräsin hämmästyksestäni, vedin pois käteni ja sanoin: "Nouskaa toki! Mitä teette te!"
"En, minä en tahdo nousta ennenkuin olette anteeksi antanut! Tosin olemme teitä häpeällisesti pettäneet, eikä minun missään tapauksessa olisi pitänyt antautua siihen, mutta kuulkaa toki ja olkaa jalomielinen!"
Hänen itkunsa liikutti minua vasten tahtoani, ja minä käskin hänen istumaan tyhjälle arkulle, jota käytin sohvanani.
Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki ääneen; suuret kyynelpisarat juoksivat hänen sormiensa välistä.
"Niin kyllä, me olemme pahasti teitä pettäneet, mutta ajatelkaapas meidän turvattomien raukkojen asemaa, joilla ei missään ollut suojaa ja sääliä odotettavana!"
Jälleen jouduin entiseen hulluuteeni; en ajatellut enää minua kohtaan tehtyä petosta, vaan ainoastaan hänen verratonta ihanuuttaan, kaikki muu oli unhotettu. Minä otin hänen kätensä ja koetin lohduttaa häntä, sen sijaan että minun olisi pitänyt nuhdella häntä hänen käytöksestään minua kohtaan.
"Ei, ei!" Huusi hän, "älkää koettako tehdä tekoani paremmaksi kuin se on. Minä olen Hershkon tytär, nimeni on Rebekka; isäni sanoi minulle: me olemme hukassa, jos emme venäläisten luona löydä turvaa. Sinun täytyy koettaa voittaa puolellemme se upseeri, jonka tänään tuon luoksesi – ja silloin lupasin tehdä niinkuin hän