Kuinka meistä tuli kirjailijoita. Various

kuormia ajatuksissani, laskin ja arvelin, millä kohdalla ne aina milloinkin olisivat, aprikoin olivatko vielä hyvässä säilössä vai olisiko joku onnettomuus jo kohdannut. Eiköhän tämä minun kauhea pelkoni ollut vaan joku paha aavistus, että niille hullusti kävisi?

      Öisin varsinkin nämä huolet minua vaivasivat. En saanut unta, levottomuus kasvoi kasvamistaan, muuttui polttavaksi tuskaksi, joka pakotti sydäntä ja päätä. Voi, jos Kiljander tietäisi, ajattelin, kuinka paljon tästä kärsin, kyllä hän varmaankin antaisi anteeksi.

      Koetin muistella olinko milloinkaan kuullut, että rahtikuormat olivat palaneet. Mutta enpä tiennyt, että semmoista olisi kerrottu. Miksi se sitten tapahtuisi juuri nyt?

      Näin koetin rauhoittaa itseäni, mutta turhaan taisteli järkeni kiihtyneitä mielenliikkeitä vastaan. Ne olivat kerran saaneet semmoisen vallan, ettei niitä mikään voinut asettaa.

      Perjantai-iltana arvelin, että kuormat olivat joutuneet perille. Nyt en enää pelännyt niiden palamista, oli aivan kuin olisin nähnyt niiden onnellisesti ajaneen ahtaasta porttikäytävästä sinne entiseen kotipihaan. Ei ne olleet palanneet, en sitä enää pelännytkään. Mutta siihen sijaan tuli uusia suruja.

      Entä kun veljeni ei sattuisikaan olemaan kotosalla? Jos hän olisi lähtenyt maalle tuttaviensa luona käymään, niinkuin hänellä usein oli tapana. Äitini ottaisi vastaan kuormat, antaisi asettaa huonekalut paikoilleen, pyyhkisi ja siivoisi ne matkan pölystä. Hän luulisi nuo paperit joutaviksi ja viskaisi ne siistiessään pois. Sillä luonnollisesti hän ei avaisi veljeni kirjettä eikä tietäisi sen sisällyksestä mitään.

      Oli tosiaankin hyvin mahdollista, että niin kävisi. Miksi en ollutkaan varovaisempi, miksi en lähettänyt kirjettä äidilleni ennemmin? Mikä kova onni, etten sitä tullut ajatelleeksi!

      Toinenkin pelko minua vielä vaivasi siinä suhteessa.

      Veljeni ehkä kyllä oli kotona, hän ehkä otti paperit esille, luki, naurahteli, sanoi ehkä näin: näytelmiäkö se siellä vielä hommailee? No, kaikkiakin! Jättäköön ne nyt vaan sikseen.

      Ja hän ehkä viskaisi vihon käsistään jonnekin ja jättäisi kuljeksimaan. Ei katsoisi maksavan vaivaa lähettää takaisin.

      Niin, siihenkään ei ollut takeita ollenkaan. Se saattoi häneltä syntyä.

      Lauvantai-iltana kello kuusi tiesin postin lähtevän Kuopiosta. Olikohan tuo käsikirjoitus nyt hänen laukussaan, vai eikö? Jospa se kuitenkin oli! Jospa sitä nyt kuitenkin hyvää vauhtia tuotiin takaisin Jyväskylään! Huomenna näillä ajoin se ehkä jo oli käsissäni? Uskaltaisinko toivoa?

      Ellei se vaan postissa häviäisi? Oli kait veljeni lähettänyt sen vakuutettuna, niinkuin olin pyytänyt, mutta antoiko sekään täyttä varmuutta? Useinhan hävisi postista vakuutettujakin paketteja.

      Taikka jos posti ryövättäisiin, niinkuin joku aika sitten oli tapahtunut Jämsässä?

      No niin – eipä ollut enää täyttä vuorokautta siihen, kun saisin sen tietää. Tuntui niin eriskummalliselta ajatella, että tuo katala viikko nyt kuitenkin oli päähän päästy.

      Mutta kuta likemmäksi postin tuloaika läheni, sitä pitemmiksi kävivät tunnit ja minuutit. Se viipyikin huonon kelin takia sinä päivänä jonkun verran yli aikansa. Minä kävelin tulliportille, seisoskelin, katselin maantietä, kuuntelin eikö porokellon ääni sieltä jo kajahtelisi. Käännyin verkalleen takaisin, katselin vähän väliä taakseni, pysähdyin, kuuntelin. Niin astuskelin sitä kaupungin pääkatua edes takaisin tuntimäärät postia odotellen. Ja vihdoin viimein se saapui! Hevonen tuli juosten, porokello soi heleämmin kuin koskaan ennen. Sivuitseni se ajoi ja minä näin kiiltonappisen postiljoonin selkä kenossa reen perässä rehottavan, näin suuret laukut nuoritettuna reen taakse. Nyt ei tarvinnut odottaa enää kuin tunnin verran.

      Ja sen kuluttua oli kuin olikin paketti kädessäni.

      Repäsin pois käärepaperin. Kiljanderin vihko tuli esille. Ehjä se oli ja kokonainen, samassa kunnossa kuin olin sen kaappiin pannut. Ja suomennoksetkin olivat mukana.

      Ah, mikä helpoitus! Mikä suloinen rauhan ja onnen tunne nyt täytti poveni! Sinä iltana olin niin iloinen ja niin kiitollinen, en tiennyt mistään murheesta enkä mistään huolesta, kaikki ne olivat haihtuneet, kaikki oli valoisata, kaikki oli lohdutusta ja rauhaa. Säälin itseäni, kun turhan takia olin niin suurta tuskaa nähnyt. Mutta olihan se nyt ohitse, olihan vihko taas onnellisesti huostassani. Ei mitään hätää enää. Tuntui niin hyvälle sekä sielussa että ruumiissa. Mieleni oli kepeä ja vapaa, ja läpi väsyneenä pitkällisestä jännityksestä nukuin kaiken yötä niin erinomaisen makeaa unta, että siitä oikein nauttimalla nautin. Seuraavaa aamuna oli vihkon jälleensaaminen ensimäisenä ajatuksissani ja tunsin taaskin sanomatonta rauhaa ja mielihyvää.

      Nyt sitä säilytin kuin silmäterääni. Päätin suomentaa sen tuota pikaa. Mutta sepä ei ollut niinkään helposti tehty, sillä muutamien päivien perästä oli minun jo joukkoineni lähteminen matkalle, ja paljon oli vielä toimittamista sitä ennen. Sitä paitsi oli huonekalutkin niin tarkkaan lähetetty menemään, ettei ollut kuin yksi ainoa pöytä jälellä koko talossa, ja sitä toki tarvittiin niin paljon muihin tarkoituksiin, ettei siitä useasti tyhjää kulmaa minulle riittänyt.

      Olga kyseli vähän väliä, eikö suomennos jo alkaisi valmistua, mutta minä aina syytin kiireitä töitäni, jotka estivät, ja hän uskoi minua täydellisesti. Robert itse ei vielä ollut mitään huomannut, enkä minä puolestani suuresti enää välittänyt siitä, jos hän huomaisikin. Tämä kuitenkin mielestäni oli niin vähäpätöinen kepponen verraten siihen toiseen, etten pitänyt siitä mitään lukua. Olinhan sitä paitse kärsinyt niin suurta tuskaa tuon näytelmän takia, että minulla nyt oli siihen jonkunmoinen oikeus, vaikkakaan he eivät siitä tuskasta tienneet kumpainenkaan, Jumalan kiitos. Eivätkä he saisikaan sitä tietää, en milloinkaan maailmassa tuota tapausta kenellekään kertoisi, niin päätin pyhästi mielessäni. Olin vaan tyytyväinen, että se oli käynyt näin hyvin ja että olin onnistunut pitämään sen salassa.

      Mutta kuinkas kävikään! Valheella on lyhyet jäljet, sen sallimus pani minut pian huomaamaan.

      Pari päivää ennen lähtöämme tuli veljeni Jyväskylään meitä noutamaan, sillä minä en uskaltanut lähteä yksin pitkälle matkalle seitsemän pienen lapseni kanssa.

      Meidät oli kutsuttu heti samana iltana Kiljanderiin.

      Puheltiin siinä kaikenmoista, muun muassa "Murtovarkaudesta", josta tohtori Bergbom oli nyt lähettänyt jotenkin kehoittavan arvostelun, ja luvannut samassa kirjeessään ottaa sen näyteltäväksi, kun vaan ensin tekisin siinä muutamia vähäisiä muutoksia, yhdistäisin kaksi viimeistä näytöstä ja kirjoittaisin yhden näytöksen välille lisää. Tätä kaikkea katsoimme suureksi menestykseksi ja olimme siitä hyvin mielissämme.

      – Mutta, sanoo sitten veljeni ja kääntyy minuun, en ole muistanut sinulta kysyäkään, mikä näytelmä se oli, joka sinne Kuopioon tuli. Veret sävähtelivät suonissani:

      – Ei – eihän se ollut mitään, kiiruhdin sanomaan.

      Myöhäistä! Kiljander ei antanut tuon uutisen mennä sivu korviensa.

      – Mi – mitä? Onko hän lähettänyt jonkun näytelmän Kuopioon?

      – Ei, se tuli sinne erehdyksestä ruokakaapin sisässä.

      – Näytelmä? Oliko se näytelmä?

      – Eikä ollut, koetin minä sopertaa.

      Istuin siinä kuin tulisilla hiilillä enkä tiennyt, miten saisin veljeni suun tukituksi.