Haapkylä
Suomalaisen teatterin historia IV / Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri
Alkulause
Neljä vuotta sitte kirjoittamissani tämän teoksen alkusanoissa olen jo Seuran ja omasta puolestani kiittäen maininnut useita kansalaisia, jotka tehokkaasti ovat työtäni edistäneet. Nyt kun olen lopussa, on mieluinen velvollisuuteni täydentää avustajieni luetteloa. Sillä itse työn aikanakin ovat paitse ennen mainituita useat muutkin, mitkä kirjallisia, mitkä suullisia tietoja antamalla, mitkä muulla tavoin suoneet minulle arvokasta apuansa. Näistä mainitsen ensiksi erinäiset teatterin entiset ja nykyiset jäsenet, nimittäin: Benjamin Leino, jolle ei oltu sallittu nähdä valmiina tätä teosta, jossa hänen nimellään on niin tärkeä sija, ja hänen vaimonsa rouva Mimmy Leino, neiti Kaarola Avellan, rouva vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, herra Evert ja rouva Kirsti Suonio, herrat Iisakki Lattu, Jalmari Finne ja Kaarlo Keihäs sekä nti Cecilia Silén. Edelleen merkitsen seuraavat kansalaiset: vapaaherra Seb. Gripenberg, jolle erittäin olen kiitollisuuden velassa Kansallisteatterin rakennushistorian täydellisyydestä, professori Onni Tarjanne, neidit Alma Birkman ja Aini Nevander sekä herrat metsäkonduktööri Väinö Jalava ja maisteri Reinhold Hirvensalo, joista kaksi viimemainittua ovat avustaneet minua teatterin taloudellisten olojen selvittämisessä, ja heistä jälkimäinen lopullisesti laatinut liitteenä painetun taulun, missä nähdään tulot ja menot vuosina 1879-1905, sekä vihdoin rouva Maiju Hakosalo, joka alusta alkaen on ollut minulle apuna tietojen keräämisessä sanomalehdistöstä ja näytelmäin ja niiden tekijäin luettelojen laatimisessa, ja maisteri Rafael Engelberg, joka on avustanut korjausluvussa. Kaikille näille ja monelle mainitsemattomallekin lausun täten vilpittömän kiitollisuuteni. Rauhalahdella, elokuussa 1910.
Eliel Aspelin-Haapkylä.
XXII
Toinenkolmatta näytäntökausi, 1893-94.
Kesäkuun keskivaiheilla Kaarlo Bergbom, matkustettuansa (niinkuin Viipurista oli kirjoittanut, kts III, s. 485) Itämeren maakuntien halki, palasi Helsinkiin. Täältä hän jonkun päivän päästä lähti vierailemaan ystäviensä ja sukulaistensa luokse – käyden Rauhalahdella, tämän kirjan tekijän maalaiskodissa Vanajaveden rannalla Kalvolassa, Kuitiassa y.m. – ja asettui sitte heinäkuun alussa Heinolaan. Sinne saapui pari viikkoa myöhemmin Emiliekin, talvikaudesta kovin riutuneena, ja Betty Elfving, joka ihastuksella oli suostunut ehdotukseen yhdessä ystäviensä kanssa viettää sydänkesä Heinolassa. Heillä oli vuokrattuna yhteinen, 4-huoneinen asunto kansakoulunopettaja Ruokosen talossa. Jo ennen toisten tuloa Kaarlo oli ilmottanut ensimäisen vaikutelmansa: "Täällä on hiljaista, vihantaa, raitista, rauhallista – oikea Rauhala", ja arvatenkin ystävät siellä nauttivat monta mieltä-viihdyttävää hetkeä; mutta myöhemmistä kirjeistä huomaa, että Kaarlolla Heinolassa oli raskaitakin päiviä ja että hänen terveytensä kylpyajan päättyessä ei ollut erittäin tyydyttävä.
Eikä ole vaikeata arvata mikä Kaarloa ja luonnollisesti Emilietäkin painoi. Ensiksikin he tietenkään eivät vielä voineet tyynin mielin ajatella edellisen vuoden tapahtumia – yhtä vähän kuin olla niitä muistelematta, ja toiseksi he eivät saattaneet kuvitella tulevaakaan aikaa valoisaksi. Teatterin velat olivat jälleen nousseet arveluttavaan määrään, joten runsastuloinen näytäntökausi olisi ollut tarpeen; mutta ainakin alkupuoleen nähden Ida Aalbergin turnee esti tekemästä siihen suuntaan käyviä laskelmia. Näyttelijätär,1 jossa luultavasti kauvan oli kytenyt ajatus Sarah Bernhardtin ja Eleonora Dusen tapaan oman seurueen kanssa toimeenpanna draamallinen kiertomatka, oli nimittäin keväällä ryhtynyt tuumaa toteuttamaan. Etevämpiä kykyjä hänen kyllä oli mahdoton saada, sillä semmoisia ei ollut vapaana, mutta silti hänen onnistui kerätä ympärilleen noin kymmenkunta mies- ja naispuolista näyttelijää, enimmäkseen Suomalaisen teatterin entisiä jäseniä, joilla oli siksi näyttämökokemusta, että kävivät mukiin. Heinäkuulla oli alotettu harjottaa ohjelmistoa, josta mainittakoon Noora, Sylvi, Adrienne Lecouvreur, Kamelianainen, Erotaan pois ja Fernande, ja avusti taiteilijatarta ohjaajana ensin Alex. Slotte ja myöhemmin Ad. Lindfors. Mitä matkasuunnitelmaan tulee, oli esiintyminen alkava Hämeenlinnassa, jatkuva Porissa, Turussa ja Tampereella, jonka jälkeen loka- ja marraskuulla näyteltäisiin Helsingissä; vuoden lopulla mentäisiin Viipuriin ja Pietariin ja sieltä vihdoin skandinavilaisiin maihin.2 Kun valmistuspuuhiin myöskin kuului tilausten kerääminen Helsingissä tapahtuvia näytäntöjä varten, ja yritys siis siinä kohden tiesi suoraa kilpailua kansallisen näyttämön kanssa, niin ei ole ihme että moni tämän ystävä paheksui ja ankarasti arvosteli koko asiaa. Näiden mielestä olisi Ida Aalbergin luonnollinen velvollisuus ollut Suomalaisen teatterin jäsenenä palvella kansallista taidetta. Toiset taasen, jotka puolustivat hänen hankettaan, arvelivat hänellä, suurena taiteilijana, olevan oikeuden koettaa raivata itselleen tie maailman maineen huipuille. Niittäen kunniaa ulkomailla hän välillisesti hyödyttäisi kotimaistakin sivistyselämää, he lisäsivät, ja siihen katsoen Suomalaiselle teatterille ehkä koituva tilapäinen vahinko olisi vähän merkitsevä. Bergbom-sisarukset, jotka tietenkin ensikädessä arvostelivat yritystä teatterin kannalta, eivät voineet olla sille myötätuntoisia. Että he yhtä hyvin kuin muut, jopa paremminkin ymmärsivät, mitkä mietteet ja unelmat johtivat näyttelijätärtä, sitä tarvitsee tuskin mainitakaan; mutta toiselta puolen olivat he liian kokeneita luottaakseen syrjäisestä kansasta lähteneen nerokkaankin taiteilijattaren menestyksen pysyväisyyteen "suuressa maailmassa" ja vielä vähemmän asettaakseen sitä sen taiteellisen työn edelle taikka rinnalle, joka välittömästi tehtiin oman kansan keskellä ja hyväksi. Siitä huolimatta he eivät mitenkään vastustaneet yritystä. Kun Ida Aalberg kävi Kaarlon luona pyytämässä saada käyttää teatterin painamattomia suomennoksia, niin vastaus oli myöntävä, ja samoin, kun turnee oli saapunut Pietariin, ja näyttelijätär sieltäpäin (tammikuulla) anoi, että Axel Ahlberg saisi tulla sinne esiintyäkseen muutamissa näytännöissä, niin siihenkin suostuttiin.3 Kaarlon ihmistuntemus oli niin suuri, ettei hänen mieleensä juolahtanut menetellä toisin, koettaa tyrkyttää vakaumustaan innostuneeseen taiteilijattareen. Kunkin täytyy itse käydä kokemuksensa koulu ja – maksaa sen hinta.4
Ennen kun puhumme teatterin toiminnasta alkavalla näytäntökaudella, panemme tähän jälleen seurueen jäsenluettelon, liittäen siihen tiedot tämänaikaisista palkoista:
Benj. Leino, 4,500: – ja iltama. Rva Katri Rautio 2,800: -
Axel Ahlberg 3,800: – " Olga Poppius 2,500: -
Knut Weckman 3,600: – " Mimmy Leino 2,000: -
Aleksis Rautio 3,300: – " Naimi Kahilainen 2,000: -
Taavi Pesonen 2,600: – " Olga Salo 1,600: -
Emil Falck 2,500: – Nti Emilie Stenberg 2,800: -
Anton Franck 2,400: – " Hanna Kunnas 1,900: -
Kaarlo Halme 2,200: – " Mimmi Lähteenoja 1,100: -
Iisakki Lattu 1,800: – " Kirsti Sainio 1,100: -
Otto Närhi 1,600: – " Helga Corander 960: -
Hemmo Kallio 1,600: – " Hilma Liiman 960: -
Oskari Salo5 1,500: – " Cecilia Silén 1,000: -
Niilo Stenbäck6 1,200: – " Anni Helin 1,000: -
Kaarlo K. Keihäs7 1,200: -
Näistä olivat Keihäs järjestäjä, Silén kuiskuttaja ja Helin puvustonhoitaja; muut kaikki näyttelijöitä. Sitä paitse kuului seurueeseen oppilaina: Konrad Tallroth,8 Maiju Rängman,9 Julius Sario10 y.m.
Edellisenä näytäntökautena mukana olleista olivat eronneet: rva SaimiJärnefelt ja nti Maria Salin, joista jälkimäinen oli liittynyt Ida Aalbergin turneeseen.
Syyskauden toimi alkoi 3/9, ja annettiin kolmen viikon aikana kansannäytäntöjä (Uramon torppa, Aino, Wilhelm Tell y.m.), joista viimeisen ohjelma käsitti uuden kotimaisen alkuteoksen, E. F. Jahnssonin