Шарлотта Бронте

Syrjästäkatsojan tarina


Скачать книгу

esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja tyhjä lasi.

      Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena, ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan, inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta, jonka jätti raolle – aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.

      Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli minua johdettu sitten aamun – odottamatta olin löytänyt turvan ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.

      Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento – madame yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua. Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini. Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin. Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin – hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan, siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat, avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun, jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet, vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan. Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni, ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään. Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset, jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä ne näyttivät siinä keskellä yötä – salongissa ne olivat olleet inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.

      Suoritettuaan velvollisuutensa – tunsin että äskeinen puuha oli hänen silmissään velvollisuus – hän nousi, ääneti kuin varjo, ja liukui omaa huonettaan kohti. Ovella hän kääntyi ja kiinnitti katseensa pullosankarittareen, joka nukkui edelleen ja kuorsasi äänekkäästi. Rouva Svinin (otaksuin että tämä oli rouva Svini, englannitar tai irlannitar, Sweeny) – rouva Sweenyn tuomio näkyi madame Beckin silmistä – tuo katse puhui järkähtämättömästä päätöksestä. Madamen tarkastusmatkat virheiden löytämiseksi saattoivat olla hitaita, mutta ne olivat varmoja. Kaikki tämä oli hyvin ei-englantilaista: totisesti olinkin ulkomailla.

      Seuraavana aamuna sain jatkaa tuttavuuttani rouva Sweenyn kanssa. Nähtävästi hän oli esittäytynyt nykyiselle emännälleen englantilaisena naisena, joka oli joutunut ahtaisiin oloihin, oli kotoisin Middlesexistä ja puhui englanninkieltä puhtaimmalla pääkaupungin korostuksella. Madame – luottaen omiin pettämättömiin keinoihinsa saada totuus aikoinaan selville – oli omituisen uskalias palvelusväkensä pestaamisessa ilman muuta (mikä niin kovin selvästi oli käynyt ilmi omasta tapauksestani). Hän otti rouva Sweenyn hoitajattareksi ja kasvattajaksi kolmelle lapselleen. Minun tuskin tarvitsee selittää lukijalle, että tämä nainen itse asiassa oli irlantilainen. Hänen säätyään en yritä määritellä: hän itse rohkeasti väitti kasvattaneensa "erään markiisin pojan ja tyttären". Minä ajattelen että hän mahdollisesti oli ollut seuralaisena, lastenhoitajana, kasvattajana tai pesijättärenä jossakin irlantilaisessa perheessä. Hänellä oli hillitty puhetapa, joka oli omituisesti höystetty teennäisillä lontoolais-lauseparsilla. Tavalla tai toisella hän oli hankkinut itselleen ja omisti nyt pukuvaraston, jonka loisteliaisuus oli melkein epäilyttävä – kallisarvoisia kankeita silkkipukuja, jotka sopivat hänelle välttävästi ja jotka nähtävästi oli tehty toisia mittasuhteita varten kuin niitä, joita ne nyt koristivat, myssyjä joiden reunukset olivat oikeata pitsiä, ja – pukuvaraston pääpykälä, taikakalu jonka avulla hän herätti jonkinlaista kunnioitusta koko talossa, lannisti opettajat ja palvelijat, joilla muuten oli taipumusta halveksia häntä, ja vaikutti madameen itseensä niin kauan kuin hänen leveät hartiansa kantoivat tuota majesteetillista verhoa – oikea intialainen hartiahuivi – "un véritable Cachemire", kuten madame Beck sekä kunnioittaen että ihmeissään sanoi. Olen aivan varma että ilman tätä "Cachemireä" hän ei olisi saanut jäädä oppilaitokseen edes kahdeksi päiväksi, mutta kiitos olkoon sen, ja yksin sen, hän jäi kuukaudeksi.

      Mutta kun rouva Sweeny sai kuulla että minä olin astuva hänen kenkiinsä, silloin hän vasta ilmaisi kantansa – silloin hän nousi madame Beckiä vastaan koko voimallaan – silloin hän ryntäsi kimppuuni koko keskitetyllä painollaan. Madame kantoi tämän kohtauksen ja koettelemuksen niin hyvin, niin stoalaisesti, etten minäkään häpeän vuoksi voinut suhtautua siihen muuten kuin tyynesti. Vain pieneksi hetkeksi madame poistui huoneesta: kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi keskellämme poliisi. Rouva Sweeny tavaroineen siirrettiin pois. Koko kohtauksen aikana ei madamen otsa ollut kertaakaan rypistynyt – ei ainoakaan terävä sana ollut pujahtanut hänen huuliltaan.

      Tämä pieni pirteä erottamisjupakka oli kokonaan selvitetty ennen aamiaista: lähtökäsky annettu, poliisi kutsuttu, kapinoitsija karkotettu, lastenkamari savutettu ja puhdistettu, ikkunat avattu. Kaikki jäljet siististä rouva Sweenysta – aina hienoon tuoksuun ja alkoholinlemuun saakka, joka antoi niin selvän ja kohtalokkaan leiman hänen rikkomukselleen – poistettiin Rue Fossettelta: ja kaikki tämä, sanon minä, oli tapahtunut aikana joka kului siitä hetkestä, jolloin madame Beck aamuruskon jumalattaren tavoin ilmaantui huoneestaan, siihen asti jolloin hän kylmäverisesti istui kaatamaan itselleen ensimmäistä kahvikuppia.

      Puolipäivän tienoissa kutsuttiin minut pukemaan madamea. (Nähtävästi minusta oli tuleva jonkinlainen kotiopettajattaren ja kamarineidin välimuoto.) Puolipäivään saakka hän kummitteli ympäri taloa aamupuvussaan, huivi hartioilla ja pehmeät tohvelit jalassa. Mitähän englantilaisen koulun johtajatar arvelisi moisesta asusta?

      Hänen tukkansa kampaaminen sai minut hämilleni. Hänellä oli runsas kastanjanruskea tukka, jossa ei vielä näkynyt harmaata, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen. Nähdessään hämmennykseni hän sanoi: "Ettekö ollut kamarineitinä omassa maassanne?" Ja hän otti harjan kädestäni ja työnsi minut syrjään, ei kylläkään tylysti eikä halveksivasti, ja laittoi itse tukkansa. Muita pukuasioihin kuuluvia palveluksia suoritettaessa hän puoleksi määräsi, puoleksi auttoi minua, ilman vähintäkään huonon tuulen tai kärsimättömyyden merkkiä. Sivumennen sanoen tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin minua pyydettiin pukemaan häntä. Tästä lähtien tämä velvollisuus siirrettiin Rosinelle, ovenvartijattarelle.

      Pukeutuneena osoittautui madame Beck naiseksi joka oli vartaloltaan verrattain lyhyt ja lihava, mutta kuitenkin vielä omalla tavallaan viehkeä, so. viehkeys johtui ruumiinosien sopusuhtaisuudesta. Hänen ihonsa oli raikas ja verevä, ei liian punakka, silmät siniset ja kirkkaat, ja tumma silkkipuku sopi hänelle niinkuin vain ranskalainen ompelijatar saa puvun sopimaan. Hän oli hauskan, joskin hieman porvarillisen