Hän näytti olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.
"Mitä tahdot sinä pieni apina?"
"Tulla luoksesi."
"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat – ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.
"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"
"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa kanssa."
"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan, kun he ovat täällä."
Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.
Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin. Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä, joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan. Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.
"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."
Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa ratsaillepääsyn nautintoa.
"Tules, Polly, tahdotko laskettaa ravia?" kysyi Graham huolettomasti.
Minä arvelen että hän Pollyn mielestä oli liian huoleton.
"En, kiitos", sanoi tyttö kääntyen pois äärimmäisen kylmästi.
"Tulisit nyt", jatkoi poika. "Sinä pitäisit siitä ihan varmaan."
"Älä luule että minä välitän siitä hituistakaan", kuului vastaus.
"Se ei ole totta. Sinä sanoit Lucy Snowelle että ratsastaisit hirveän kernaasti."
"Lucy Snowe on löppöliisa", kuulin hänen sanovan (pieni puutteellisuus ääntämisessä oli vähimmän pikkuvanhaa koko tytössä), ja niine hyvineen hän marssi sisään. Graham, joka tuli sisään pian hänen jälkeensä, huomautti äidilleen: "Äiti, minä uskon että tuo lapsi on vaihdokas, hän on todellinen oikkupussi, mutta minä ikävystyisin ilman häntä. Hän huvittaa minua paljon enemmän kuin sinä tai Lucy Snowe."
"Neiti Snowe", sanoi Pauliina minulle (hän oli nyt ottanut tavakseen silloin tällöin jutella kanssani, kun olimme kahden kesken huoneessamme iltaisin), "tiedättekö minä viikonpäivänä pidän Grahamista eniten?"
"Kuinka kummassa voisin tietää niin omituista asiaa? Onko hän jonakin viikon seitsemästä päivästä toisenlainen kuin kuutena muuna?"
"Ihan varmaan! Ettekö näe? Ettekö tiedä? Minusta hän on verrattomin sunnuntaisin. Silloin saamme pitää hänet luonamme koko päivän, ja hän on niin hiljainen ja illalla niin kiltti."
Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym. piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui luokseen Pollyn.
Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.
Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.
"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"
"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko sen?"
"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."
Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan, nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi. Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista – kenties luku Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel jalopeurain luolassa – nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.
"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran, "yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit" (ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani tykö'."
Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti, kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."
"Oi, minä pidän sinusta", sanoi Polly, "minä pidän sinusta hyvin paljon."
Minulle ei pitkäksi aikaa suotu tätä luonteentutkimisen huvia. Polly oli ollut Brettonissa tuskin kahta kuukautta, kun tuli kirje herra Homelta, joka ilmoitti nyt asettuneensa mannermaalle äitinsä sukulaisten keskuuteen, ja koska Englanti