oman huudahduksensa. "Mutta odottakaamme, sillä katso, kolmas jo tulee tuolla!"
He katsoivat kohti pohjoista, josta päin kameli, karvaltaan valkoinen, kuten molemmat toiset, jo selvästi näkyi lähestyvän, keinuen kuin laiva. Vieretysten seisoen odottivat he, kunnes uusi tulokas ehti luo ja hyppäsi maahan.
"Rauha olkoon sinulle, veli!" sanoi tämä, syleillen hindulaista.
Hindulainen vastasi: "tapahtukoon Jumalan tahto!"
Viimeksi tullut oli kaikin puolin erilainen kuin hänen ystävänsä. Ruumiin rakenne oli heikompi, iho valkoinen; paksu, kiharainen, vaalea tukka peitti hänen pientä, vaan kaunista päätänsä; hänen lämpöiset, tummansiniset silmänsä osoittivat hienotuntoisuutta ja sydämmellistä, kelpo luonnetta. Hän oli paljain päin ja aseeton. Tyrolaisen flanellipaidan poimujen alta, jota hän kantoi teeskentelemättömän viehättävästi, näkyi lyhythihainen ja avorintainen ihopaita, joka vyöllä kiinni vyötettynä ulottui melkein polveen asti ja jätti kaulan, käsivarret ja sääret paljaiksi. Sandaalit oli hänellä jalkojen suojana. Viisikymmentä vuotta, ehkäpä enemmänkin oli liidellyt hänen ylitsensä, vaikuttamatta häneen muuta kuin että hänen käytöksensä oli tullut vakavaksi ja hän oli tottunut punniten sovittelemaan sanojansa. Hänen ruumiinsa voimiin ja älynsä terävyyteen aika ei ollut koskenut. Minun ei tarvitse tarkemmin sanoakaan sivistyneelle lukijalle, mistä hän tuli; jollei hän itse ollut kotoisin Atenan lehdoista, niin ainakin hänen esi-isänsä olivat siellä syntyneet.
Kun hänen käsivartensa irtautuivat egyptiläisestä, sanoi viimeksi mainittu liikutetulla äänellä: "Henki toi minut ensinnä tänne, sen tähden tunnen minä olevani valittu palvelemaan teitä, veljiäni. Teltta on pystytetty ja leipä valmiina taitettavaksi. Antakaa minun tehdä velvollisuuteni!"
Hän tarttui heidän käsiinsä ja vei heidät telttaan, riisui heiltä sandaalit ja pesi heidän jalkansa, kaatoi sitte vettä heidän käsilleen ja kuivasi ne liinoilla.
Pestyään viimein omat kätensä hän sanoi: "Pitäkäämme nyt huolta itsestämmekin, veljeni, kuten jumalanpalvelukseemme soveltuu; syökäämme, että vahvistuisimme jälellä olevan päivän velvollisuuksiin. Syödessämme saamme toin-toisellemme kertoa, ketä olemme, mistä tulemme ja millä tavalla kukin olemme saaneet kutsumuksen."
Hän saattoi heidät atrialle ja asetti heidät istumaan niin, että he voivat katsella toinen toistansa kasvoihin. He kumarsivat yht'aikaa päänsä, panivat kätensä ristiin ryntäilleen ja lausuivat yht'aikaa seuraavan yksinkertaisen siunauksen:
"Kaiken isä, Jumala! mitä me tässä nautimme, on sinun antamaasi. Ota vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, niin että me edelleenkin voisimme tehdä sinun tahtosi mukaan."
Rukouksen lopussa he kummastellen katsoivat toinen toiseensa. Kukin heistä oli puhunut kieltä, jota eivät toiset olleet koskaan ennen kuulleet; mutta kuitenkin he kaikki ymmärsivät täydellisesti, mitä oli lausuttu. Heidän sielunsa tuli täyteen pyhää liikutusta, sillä tästä ihmeestä he huomasivat Jumalan olevan läsnä.
III LUKU
Gaspar Kreikkalainen
Edellä kerrottu kokous tapahtui, käyttääksemme sen ajan laskutapaa, vuonna 747 Rooman perustamisen jälkeen. Oli joulukuu ja talvi vallitsi kaikissa Välimeren itäpuolella olevissa maissa. Ratsastus aavikolla on erittäin tähän vuoden aikaan omiansa tuottamaan hyvää ruokahalua. Pikku teltassa istuvat miehet eivät myöskään olleet minään poikkeuksena. Heillä oli nälkä ja he söivät halukkaasti. Ja viiniä maistettuaan he alkoivat keskustella.
"Vieraalla maalla matkustajasta ei mikään ole niin suloista kuin kuulla nimensä ystävän suusta", sanoi egyptiläinen, joka oli ruvennut pitojen johtajaksi. "Meidän edessämme on monipäiväinen yhteinen matka. Jopa on aika, että opimme tuntemaan toisemme. Sen tähden, jos teitä miellyttää, käyttäköön viimeksi tullut ensinnä puhevuoroa."
Kreikkalainen alkoi, puhuen ensin hitaasti, ikään kuin tahtoen vartioida itseänsä:
"Mitä minulla on kerrottavaa, hyvät veljet, on niin ihmeellistä, että minä tuskin tiedän, mistä alottaisin ja mitä kaikkea minun pitäisi kertoa, että asia tulisi selväksi. Minä en vieläkään käsitä täydellisesti itseäni. Yksi asia minulla kuitenkin on varmana, se, että minä toimitan Mestarin tahtoa ja että se palvelus on minulle lakkaamatonta innostusta. Kun ajattelen, mitä tarkoitusta minä olen lähetetty täyttämään, tunnen itsessäni niin sanomatonta iloa, että minä tiedän sen Jumalan tahdoksi." Hän vaikeni, kun ei liikutukselta heti kyennyt jatkamaan, ja toiset, osaaottaen hänen tunteisiinsa, hillitsivät uteliaisuutensa.
"Kaukana lännessä päin", alkoi hän uudestaan, "on maa, ikuisesti muistettava, ell'ei muusta syystä niin siitä, että maailma on sille sangen suuressa velassa ja koska se velallisuus johtuu asioista, jotka tuottavat ihmiskunnalle sen puhtaimmat ilot. En tahdo puhua taiteesta, en filosofiasta, kaunopuheisuudesta, runoudesta enkä sotataidosta; ei, hyvät veljet, vaan sen maan ainiaan loistava kunnia on sen erinomainen kirjallisuus, jonka kautta Se, jota me nyt lähdemme etsimään ja julistamaan, on tuleva tunnetuksi yli koko maan piirin. Se maa on Kreikka. Minä olen Gaspar, atenalaisen Kleanteen poika."
"Minun sukuni", hän jatkoi, "oli innostunut tutkimuksiin, ja siitä johtuu sama intohimo minussakin. Nyt on siten, että kaksi meidän etevintä filosofiamme opettavat, toinen, että sielu on joka erityisessä ihmisessä ja että se sielu on kuolematon, ja toinen, että on olemassa Jumala, joka äärettömän tarkkaan tekee oikeutta. Niiden monien asiain joukosta, joista eri koulukunnat kiistelivät, minä valitsin nämä, koska minusta ne yksin maksoivat vaivaa tutkia, sillä minä ajattelin, että on yhteys Jumalan ja sielun välillä, vaikkei sitä vielä tunneta. Tässä asiassa voi järki mietiskelemisellä päästä erääsen paikkaan, ylipääsemättömän muurin eteen; ja kun siihen on ehditty, ei ole jälellä muuta keinoa kuin pysähtyä ja kovalla äänellä huutaa apua. Niin minä tein, mutta ei kukaan vastannut muurin toiselta puolen. Toivottomuudessani minä kiskasin itseni irti kaupunkilaiselämästä ja koulukunnista."
Kreikkalaisen lausuessa näitä sanoja kirkasti hyväksyvä hymy hindulaisen laihaa muotoa.
"Minun kotimaani pohjoisosassa, Tessaliassa", jatkoi kreikkalainen kertomustaan, "on vuori, kuuluisa siitä, että se on jumalain koto ja Zeyn asunto, jota minun kansalaiseni pitävät korkeimpana jumalanaan. Olympos on sen nimi. Sinne minä menin. Löysin kalliosta luolan niillä tienoilla missä vuori kääntyy kaakkoa kohti; siellä minä elin, jättäytyen mietiskelyjen valtaan taikka oikeammin en tehnyt muuta kuin odottelin ilmestystä, jota joka henkäykselläni rukoilin. Minä kun uskoin näkymättömän korkeimman olennon tosiaan olevan olemassa, katsoin myöskin mahdolliseksi saavuttaa koko sieluni palavalla ikävöimisellä häneltä sääliä ja vastausta tuohon avunhuutooni."
"Ja hän vastasi, eikö niin!" huudahti hindulainen nostaen kätensä silkkiliinalta sylistään.
"Kuulkaahan, veljeni", vastasi kreikkalainen, jaksaen itsekin ainoastaan töin tuskin tyyntyä. "Minun erakkomajani ovi oli Termen merenlahtea kohti. Eräänä päivänä minä näin, mitenkä ohi purjehtivasta laivasta mies heitettiin mereen. Hän ui maalle. Minä otin hänet vastaan ja pidin huolta hänestä. Hän oli juutalainen ja tunsi tarkkaan kansansa historian ja lait; häneltä minä opin, että se Jumala, jota minä etsin rukouksissani, tosiaankin on olemassa ja että hän oli pitkät aikakaudet läpeensä ollut heidän lainsäätäjänään, hallitsijanaan ja kuninkaanaan. No, sitähän ilmestystä minä olin uneksinut! Minun uskoni ei ollut turha. Jumala vastasi minulle."
"Niin kuin hän aina tekee niille, jotka sillä tavalla uskoen häntä huutavat!" sanoi hindulainen.
"Mutta voi", virkkoi egyptiläinen, "kuinka harvat ovat kyllin viisaita käsittämään, milloin hän heille vastaa!"
"Eikä siinä ollut kaikki", jatkoi kreikkalainen. "Se lähetetty mies kertoi paljoa enemmän. Hän puhui profeetoista, jotka ensimmäisen ilmestyksen jälkeisinä aikakausina seurustelivat ja puhuivat Jumalan kanssa, ja nämä profeetat julistivat, että Jumalan ilmestys on uudestaan tapahtuva. Hän luetteli profeettain nimet ja tulkitsi heidän sanansa