Eikä aikakaan lievittänyt tätä kiihkoa. Herodeen aikana sai vaikka koko maailma kääntyä Mooseksen uskoon, mutta ei samarialaiset; he yksinään olivat ehdottomasti ja ainiaaksi erotetut juutalaisten yhteydestä.
Samarialaisen mentyä porttiholvin alle, kiintyy tahtomattammekin katseemme kolmeen samasta holvista juuri tulevaan mieheen. He ovat ihan toisenlaisia kuin muut tähän asti näkemämme. Heillä on tavaton ruumiinrakennus ja erittäin kehittyneet lihakset; silmät ovat siniset ja iho niin valkoinen, että sen läpi kuultaa sininen suoniverkko; tukka valkoinen ja lyhyt; pää pieni ja pyöreä, tanakasti kaulan päässä, joka on pyöreä ja suora kuin puunrunko. Edestä avonaiset, hihattomat villamekot, höllästi sidotut kiinni vyötäisiltä, jättävät paljaiksi sääret ja käsivarret, joiden jäntevyys johdattaa mieleemme kilpakentän. Jos lisäksi vielä huomaamme heidän huolettoman ja suruttoman ryhtinsä, niin jopa lakkaamme ihmettelemästä, minkä tähden ihmisjoukko väistyy heidän tieltänsä, kääntyypä vielä katselemaan heidän jälkeensäkin. Ne ovat miekkailijoita, painiskelijoita, kilpajuoksijoita, nyrkkitaistelijoita, sellaisia ammattilaisia, jotka ennen roomalaisten tuloa olivat Judeassa ihan tuntemattomat; veitikoita, jotka, milloin eivät ole harjoituksissa, joutilaina vetelehtivät kuninkaallisissa puistoissa tai istuskelevat vartiain luona palatsien porteilla; kenties he ovat myöskin vain täällä käymässä Kaisareasta, Sebastesta tai Jerikosta. Näihin kaupunkeihin näet Herodes, ollen enemmän kreikkalainen kuin juutalainen ja roomalaisten tapaan suuri veristen näytelmien suosija, oli rakennuttanut suuria teaattereja ja nyt pitää miekkailukoulua miehille, jotka tavallisesti ovat koottuja Gallian maakunnista tai slavilaisista heimoista Tonavan varsilta.
"Bakkuksen kautta!" sanoo yksi heistä, lyöden nyrkillään olkapäähänsä, "heidän kallonsa eivät ole munan kuorta paksummat."
Raakamainen katse, joka seuraa tuota hänen liikettänsä, inhottaa meitä ja onneksi me saamme toista miellyttävämpää katselemista.
Tuossa ihan vastapäätä on hedelmäkoju. Sen isäntä on kaljupäinen, pitkäkasvoinen ja hänellä on kotkannenä. Hän istuu maahan levitetyllä matolla, selkä muuria vasten; hänen päänsä päälle on pingoitettu lyhyt kangaskappale; käden yletyttävissä on joukko pikku tuoleja ja niillä olevissa pajukoreissa manteleja, rypäleitä, viikunoita ja granaatteja. Hänen luoksensa tulee nyt juuri henkilö, johon meidän huomiomme täytyy ehdottomasti kiintyä, vaikka toisella tavalla kuin miekkailijoihin: hän on todella kaunis mies, oikein kaunis kreikkalainen. Hänen ohimoitansa myöten suikertelee myrttikruunu, pitäen häilyvää tukkaa koossa, ja kiiltopintaisten lehtien seassa näkyy vielä vaalenneita kukkia ja puolikypsiä marjoja. Hänen tulipunainen tunikkansa on pehmeimmästä villasta; puhvelinnahkaisen vyön alta, jota eriskummallinen kultasolki etupuolella pitää kiinni, valahtaa hame alas polviin, runsailla kultaompeleilla koristetuissa poimuissa. Valkoisilla ja keltaisilla juovilla kirjailtu villamantteli verhoaa kaulaa ja helma viiltää takana maata; hänen käsivartensa ja säärensä, mikäli niitä näkyy, ovat valkoiset kuin elefantinluu ja niin kiiltävät, kuin ne kylvyllä, öljyllä, harjalla ja karvapihdeillä voidaan tehdä.
Hedelmäin kaupitsija kumartuu tuoliltaan nousematta eteenpäin ja nostaa kätensä, kunnes ne yhtyvät otsalla, selkäpuolet ulos päin ja sormet suorina.
"Mitä sinulla on tarjota tänään, Pafon poika?" sanoo nuori kreikkalainen, katsoen enemmän koreihin kuin kyprolaiseen. "Minulla on nälkä. Mitä sinulla on aamiaiseksi?"
"Pedion hedelmiä, hyvää tavaraa, juuri sellaista kuin Antiokian laulajat syövät aamusilla, selvittääkseen ääntänsä", vastaa hedelmäin myyjä ruikuttavalla nenä-äänellä.
"Anna viikuna, mutta älä paraimpiasi, jotka ovat Antiokian laulajia varten!" sanoo kreikkalainen. "Sinä olet Afroditen palvelija, kuten minäkin, niinkuin myrttiseppeleeni sinulle todistaa: minä sen tähden sanon, että minusta heidän äänensä on kylmän kolakka kuin Kaspianmeren tuuli. Huomaatko tätä vyötä? Se on mahtavan Salomen lahja…"
"Kuninkaan sisarenko!" ihmetteli kyprolainen, uudestaan tervehtien.
"Kuninkaallisen ja jumalallisen kaunoaistin mukaankin, luullakseni. Ja miksikä ei? Hän onkin kreikkalaisempi kuin kuningas. Mutta entä aamiaiseni! Tässä on rahaa, Kypron punaista kuparia. Anna minulle rypäleitä…"
"Etkö tahdo taatelejakin?"
"En, minä en ole arabialainen."
"Entä viikunoita?"
"Ne tekisivät minut juutalaiseksi. Ei, anna vain rypäleitä. Vesi ei sekaudu niin hyvin veteen kuin rypäleen veri kreikkalaisen vereen."
Hovitapaan käyttäytyvä laulaja likaisella ja meluisella torilla on näky, joka ei aivan helposti haihdu katsojan mielestä. Mutta kohta tulee henkilö, joka kuitenkin vetää puoleensa koko meidän huomiomme ja saa meidät ihmettelemään. Hän astuu hitaasti eteen päin, katse maata kohti; välistä hän pysähtyy, panee kätensä ristiin ryntäilleen ja nostaa silmänsä ylös kohti taivasta, kuin olisi hän valmis rukoilemaan. Ei missään muualla kuin Jerusalemissa saada nähdä sellaista ilmiötä. Hänen otsallaan niihin nauhoihin kiinnitettynä, jotka pitävät manttelia paikoillaan, näkyy nelikulmainen nahkapala; samanlainen nahkatilkku on hihnalla kiinnitetty vasempaan käsivarteen; hänen hameensa liepeet ovat koristetut tummalla rimpsulla. Näistä merkeistä sekä puvun leveistä reunuksista ja koko olentoa verhoavan täydellisen pyhyyden tuoksusta tunnemme tämän ilmiön fariseukseksi, tuon uskonnollisen lahkon eli valtiollisen puolueen jäseneksi, jonka tekopyhyys ja mahtavuus kohta jälkeen päin saattoivat koko maan kurjuuden ja surun valtaan.
Pahin ahdinko portin ulkopuolella on sillä tiellä, joka vie Joppeen. Jos käännymme pois fariseuksesta, kiintyy huomiomme muutamiin henkilöihin, jotka näyttävät ihan toisenlaisilta kuin tuo muu kirjava joukko. Etevin heistä näkyy olevan jalomuotoinen mies, iho läpikuultava ja kukoistava, silmät kirkkaat, mustat, parta pitkä, aaltoileva ja runsaasti kostutettu hyvähajuisilla nesteillä. Kaunismuotoisen ruumiin mukainen on hänen kallis, vuodenaikaan soveltuva pukunsa. Kädessä on hänellä sauva ja kaulasta riippuu nauhassa suuri kultasinetti. Monta palvelijaa on hänen seurassansa, lyhyet miekat vyöhön pistettynä; jos he puhuttelevat häntä, niin se tapahtuu suurella kunnioituksella. Siinä seurassa on vielä kaksi arabialaista, oikean aavikkoheimon poikaa; laihat, jäntereiset, pronssinkarvaiset miehet, kasvot kulmikkaat ja silmissä melkein pirullinen loisto; päässä on heillä punaiset tarbooshet; aban päälle vasemman olkapään ja oikeanpuolisen vyötärön ympäri kierrettynä siten, että oikea käsivarsi on vapaana, riippuu haikeja eli villapeitteitä. Kova melu kuuluu tämän seurueen keskeltä, sillä arabialaiset taluttavat juuri esiin hevosia ja satuloivat niitä; innossaan he puhuvat kimakalla ja kovalla äänellä. Hovimies puolestaan antaa enimmäkseen palvelijain puhua; välistä hän hyvin arvokkaasti vastaa; nähtyään kyprolaisen hän pysähtyy ja ostaa muutamia viikunoita. Kun koko joukko ehtii pois portin ohitse aivan fariseuksen jälessä, ilmoittaa hedelmäkauppias meille, jos häneltä kysymme, että vieras on juutalainen, yksi kaupungin ruhtinaita, joka on ollut pitkällä matkalla tutkimassa tavallisten Syrian rypäleiden ja meren kosteudesta niin verrattomiksi tulevien Kypron rypäleiden erotusta.
Täten virtailee noin puolelle päivälle asti, välistä myöhempäänkin puuhailevia ihmisjoukkoja lakkaamatta edes takaisin Jopen portista, näyttäen suuren joukon eri luonteita, ihmisiä Israelin kaikista heimoista, kaikista lahkoista, joihin vanha jumalanpalvelus on paloiteltu ja hienosteltu; kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista puolueista; seikkailevia roistoja, jotka taiteilijoina ja ilvehtijöinä ylvästelevät Herodeen tuhlaavan anteliaisuuden avulla; jäseniä etenkin niistä Välimeren ympäristön kansoista, jotka keisarien ja heidän edeltäjäinsä aikana ovat joutuneet Rooman vallan alle. Toisin sanoen Jerusalem, rikas pyhistä muistoista ja vielä rikkaampi pyhistä ennustuksista, tämä Salomonin Jerusalemi, jossa hopeaa oli kuin kiviä ja sedripuita kuin viikunapuita laaksossa, oli tullut vain Rooman jäljittelijäksi, maallikko-elämän ja -kaupan keskukseksi, pakanallisen vallan pesäksi. Kerran oli juutalainen kuningas pukeutunut papin pukuun ja mennyt ensimmäisen temppelin kaikkein pyhimpään uhraamaan suitsutusuhria, mutta hän tuli jälleen ulos spitalisena; – tänä aikakautena astui Herodeen temppeliin ja samaan kaikkein pyhimpään Pompejus, ja tuli