Weyman Stanley John

Todellinen aatelismies


Скачать книгу

valmistautunut taisteluun – vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran alettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään – eikä itse du Mornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä tiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa, samalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen, tuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka ajattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan pintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään huomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he halveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin viekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.

      Paljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta jälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin kuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen, vaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. "Te kummastelette, herra de Marsac", sanoi hän. "mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen tullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni? Vielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin salaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni täyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että vaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen ehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä palvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin käytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni oikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut tehdä mitään."

      Minun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni, joka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni niin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka Navarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin onnelliseksi.

      "Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä", vastasi hän hymyillen, "vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies – paljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut suustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät pitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi pienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden olisi mennyt, ja mennyt iäksi!"

      Niin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin saatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle, että hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.

      "Siitä olenkin vanna", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. "Jollen olisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu teidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin, että te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt täällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on tällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin tarjota teille seikkailun – jos seikkailut ovat teidän makuunne —, joka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään Amadis on ryhtynyt."

      "Yhtä epäkiitollinenko, sire?" sopersin minä epäillen olinko kuullut oikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.

      "Yhtä epäkiitollinen", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti lukevan ajatuksia. "Näette, että puhun teille suoraan", jatkoi hän huolettomasti. "Voin tarjota teille tämän seikkailun – se on valtakunnan hyväksi – mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei saa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä siinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan, on se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon alkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän."

      Hän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän ihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen todellisia olentoja, vai uneksinko minä?

      "Ymmärrättekö?" kysyi hän vihdoin, vähäinen malttamattomuuden väre äänessä.

      "Kyllä, sire, luulen ymmärtäväni", sopersin, vaikka toden totta en ymmärtänyt vähääkään.

      "No, mitä sanotte siihen – suostutteko vai ette?" virkkoi hän. "Suostutteko ryhtymään tuohon seikkailuun, vai tahtoisitteko kuulla tarkemmin, ennenkuin voitte tehdä päätöksenne?"

      Minä epäröin. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin epäilemättä heti paikalla huudahtanut suostuvani, sillä olin aina ollut kärkäs sellaisiin yrityksiin, joista saattoi toivoa kunniaa. Mutta vaikka sydämessäni olin altis kuolemaankin kuninkaan puolesta, niin hänen alkulauseensa omituisuudessa oli jotakin, joka hillitsi minua, ja siksi vastasin mahdollisimman nöyrästi: "Te tulette nyt pitämään minua vaivaisena hovimiehenä, sire, mutta hullu on kuitenkin se, joka hyppää kuoppaan mittaamatta sen syvyyttä. Tahtoisin mielelläni, kunnioittavasti sanoen, kuulla kaikki mitä voitte ilmaista minulle."

      "Pelkäänpä", vastasi hän nopeasti, "että jos tahdotte saada enemmän valaistusta asiaan, ystäväni, niin on teidän saatava toinen kynttilä."

      Säpsähdin, kun hän niin äkkiä muutti puhetapaansa. Mutta huomatessani, että kynttilä todellakin oli palanut jalustan tasalle, nousin ylös anteeksi pyydellen ja menin noutamaan toista kaapista. Sillä hetkellä en huomannut, vaikka kyllä jälestäpäin, että kuningas oli tarkotuksella etsinyt tätä tilaisuutta neuvotellakseen seuralaisensa kanssa. Huomasin vain palatessani paikalleni vuoteelle, että he istuivat hiukan lähempänä toisiaan ja että kuningas silmäili minua hyvin tarkasti ennenkuin puhui – vaikka hän yhä heilutti huolettomasti toista jalkaansa ilmassa.

      "Puhun teille tietysti", jatkoi hän sitten, "täydellä luottamuksella, uskoen että te olette miehenä yhtä kunniallinen kuin urhoollinenkin. Se minkä antaisin teille tehtäväksi, on lyhyesti sanottuna naisenryöstö. Ei", lisäsi hän kiiruusti, naurava virnistys kasvoillaan, "elkää peljätkö! Ei se ole minun lemmittyni, enkä suinkaan turvautuisi tähän vakavaan ystävääni, jos tarvitsisin apua senlaatuiseen asiaan. Bourbonin Henrik kykenee kyllä, Luoja auttakoon, itse vapauttamaan sydänkäpynsä. Tämä on valtioasia ja kokonaan toista maata, vaikka emme voi tällä hetkellä ilmaista teille sen tarkoitusta."

      Kumarsin äänettömänä, tuntien itseni jonkunverran jäähtyneeksi ja neuvottomaksi, ja kukapa ei tuntisi saadessaan sellaisen kehotuksen? Olin odottanut seikkailua, jossa tulisin tekemisiin vain miesväen kanssa – salaista rynnäkköä tai muurinräjäyttämistä. Mutta muistaessani huoneeni alastomuuden ja kuninkaan minulle osottaman kunnian tunsin, ettei minulla ollut varaa valita ja vastasin: "Jos asia on sellainen, niin olen kokonaan teidän käytettävissänne."

      "Hyvä on", vastasi hän reippaasti, vaikka minusta näytti kuin hän olisi katsahtanut du Mornayhin moittivasti, ikäänkuin epäillen hänen suosituksensa paikalleen osumista. "Mutta sanotteko saman", jatkoi hän, siirtäen silmänsä minuun ja puhuen harvakseen ikäänkuin tahtoen koetella minua, "kun ilmotan teille, että ryöstettävä nainen on Turennen kreivin holhokki? Turennen kreivi on melkein yhtä mahtava kuin minäkin ja haluaisi mielellään olla vielä mahtavampi; hän sanoi minulle juuri eilen, ettei hän koskaan matkusta vähemmän kuin viisikymmentä miestä seurueessaan, ja hänellä on tuhat pyssymiestä käytettävänään. Onko seikkailu teille mieluinen vielä nytkin, kun tiedätte tämän?"

      "Se on vielä mieluisempi minulle nyt", vastasin uljaasti.

      "Teidän tulee oivaltaa vielä yksi seikka", jatkoi hän. "On tärkeätä saada viedyksi pois tämä nainen, joka on nyt sulettuna kreivin kartanoon Chizéssä; mutta yhtä tärkeätä on, että kreivin ja minun välini pysyy rikkoutumatta. Sentähden täytyy asian toimeenpanijana olla riippumaton mies, joka ei ole milloinkaan ollut minun palveluksessani eikä minkäänlaisessa yhteydessä kanssani. Jos joudutte kiinni, on teidän suoritettava rangaistus turvautumatta minuun."

      "Ymmärrän täydellisesti, sire", vastasin minä.

      "Ventre Saint Gris!" huudahti hän, puhjeten hiljaiseen nauruun. "Vannonpa että mies pelkää enemmän naista kuin kreiviä! Sellaisia ei liene monta meidän hovissamme."

      Du