valinnut tämän hetken, surmatakseen miehen, jonka oli tehnyt avuttomaksi ja jo rosvonnut?"
Tutkintotuomari siveli pitkää vaaleata poskipartaansa, kuten hänellä oli tapana milloin joku kysymys tuntui hänestä mahdottomalta ratkaista. Hän vastasi miettivällä äänellä:
"Siihen on useampia vastauksia…"
"Mitkä ne ovat?"
"Se riippuu… se riippuu monista vielä tuntemattomista seikoista… ja sitäpaitsi koskee vastaväitteen ne ainoastaan vaikuttimien laatua. Muusta olemme yhtä mieltä."
"Emme."
Tälläkin kertaa oli epäys jyrkkä, melkein epäkohtelias, siinä määrin, että tutkintotuomari oli kerrassaan tyhmistyneenä, ei uskaltanut hiiskahtaakaan mitään vastaväitettä ja jäi ihan häpeisiinsä tämän kummallisen virkaveljensä seurassa. Vihdoin hän lausui:
"Meillä on kaikilla oletuksemme. Haluaisin kuulla teidän käsityksenne."
"Minulla ei ole mitään."
Salapoliisipäällikkö nousi ja astui sauvansa varassa muutamia askeleita lattialla. Kaikki olivat vaiti hänen ympärillään… Ja oli hiukan omituista nähdä ryhmässä, jossa hänen asemansa itse asiassa oli vain apulaisen ja käskynalaisen, tämän raihnaan vanhuksen hallitsevan toisia pelkällä vaikutusvallan voimalla, joka heidän oli pakko tuntea, vaikkakaan eivät olisi sitä tunnustaneet. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:
"Haluaisin tarkastaa tämän huoneuston viereiset huoneustot."
Isännöitsijä näytti hänelle hotellin pohjakaavan. Ainoa pääsy oikeanpuoleiseen makuuhuoneeseen, joka oli hra Kesselbachin, oli huoneuston pikku eteisestä. Mutta vasemmanpuoleinen makuuhuone, kirjurin huone, oli yhteydessä toisen kanssa.
"Tarkastakaamme sitä", sanoi hra Lenormand.
Hra Formerie ei voinut olla kohauttamatta hartioitaan ja murahtamatta: "Mutta väliovi on teljetty ja ikkuna lukittu."
"Tarkastakaamme sitä", toisti hra Lenormand.
Hänet vietiin huoneeseen, joka oli ensimäinen rouva Kesselbachille varatuista neljästä huoneesta. Sitte hänet pyynnöstä vietiin siihen liittyviin huoneisiin. Kaikki väliovet olivat teljetyt molemmin puolin.
"Eikö missään näistä huoneista ole asukkaita?" hän kysyi.
"Ei."
"Missä on avaimet?"
"Avaimia säilytetään aina konttorissa."
"Siis ei ole kukaan voinut päästä sisälle?…"
"Ei kukaan muu kuin huonekerran siivooja, joka tuulettaa ja tomuttaa huoneet."
"Lähettäkäähän noutamaan hänet."
Mies, nimeltään Gustave Beudot, vastasi edellisenä päivänä ohjeittensa mukaan sulkeneensa noiden neljän huoneen ikkunat.
"Mihin aikaan?"
"Kello viisi ehtoopäivällä."
"Ettekä huomannut mitään?"
"En, monsieur."
"Entäs tänä aamuna?"
"Tänä aamuna suljin ikkunat täsmälleen kello kahdeksan."
"Ettekä löytänyt mitään?"
Hän epäröitsi. Hänelle tehtiin uudistettuja kysymyksiä ja lopuksi hän myönsi:
"Kyllä minä korjasin talteen savukekotelon läheltä 420:n tulisijaa…
Aijoin tänä iltana viedä sen konttoriin."
"Onko se teillä taskussanne?"
"Ei, se on huoneessani. Se on tykkimetallinen kotelo. Siinä on toisella puolella osasto tupakkaa ja savukepapereita varten, ja toisella puolella tulitikkujen säilytyskomero. Etupuolella on kullasta alkukirjaimet – L ja M…"
"Mitä sanotte? L ja M?"
Chapman oli astahtanut esiin. Hän näytti suuresti kummastuneelta ja tiedusteli mieheltä:
"Tykkimetallinen savukekotelo, sanotte?"
"Niin."
"Ja siinä kolme osastoa, tupakkaa, savukkeita ja tulitikkuja varten… Venäläistä tupakkaa, eikö niin? Hyvin hienoa ja vaaleata?"
"Niin."
"Käykää hakemassa se… Haluaisin nähdä sen itse… ollakseni ihan varma…"
Etsivän osaston päällikön viittauksesta Gustave Beudot lähti.
Hra Lenormand istuutui, tähystellen terävillä silmillään mattoa, huonekaluja ja kaihtimia. Hän kysyi:
"Tämä on 420 huone, vai mitä?"
"Niin."
Tutkintotuomari irvisti: "Tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, mitä yhteyttä luulette olevan tämän tapauksen ja rikoksen välillä. Neljä lukittua ovea erottaa meidät siitä huoneesta, jossa hra Kesselbach murhattiin."
Hra Lenormand ei alentunut vastaamaan.
Aika kului. Gustave ei palannut.
"Missä hän nukkuu?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Kuudennessa huonekerrassa", vastasi isännöitsijä. "Huone on Rue Galiléen puolella, siis tämän huoneen kohdalla. On omituista, ettei hän ole vielä palannut."
"Lähettäisittekö ystävällisesti jonkun katsomaan?"
Isännöitsijä lähti itse, Chapmanin saattamana. Parin minuutin kuluttua hän palasi yksinään, juosten, sanomaton kauhu kasvoillaan kuvastuvana.
"No?"
"Kuollut!…"
"Murhattu?"
"Niin."
"Oh, sun horna, kuinka taitavia nuo riiviöt ovat!" karjui hra Lenormand. "Liikkeelle, Gourel, ja toimittakaa kaikki hotellin ovet lukituiksi… Kaikkia käytäviä on vartioittava… Ja viekää te, hra isännöitsijä, meidät Gustave Beudotin makuuhuoneeseen."
Isännöitsijä näytti tietä. Mutta heidän poistuessaan huoneesta kumartui hra Lenormand sieppaamaan käteensä pienoisen pyöreän paperilapun, jota hän oli jo kovin tarkannut.
Se oli sinireunainen lappu, merkitty numerolla 813. Hän pisti sen kaiken varalta taskuunsa, ja yhtyi toisiin…
Pieni haava seljässä, lapaluiden välissä…
"Ihan samanlainen kuin hra Kesselbachin", selitti tohtori.
"Niin", sanoi hra Lenormand; "sama käsi sen iski ja samalla aseella."
Ruumiin asennosta päättäen oli mies tullut yllätetyksi polvillaan vuoteensa edessä kopeloidessaan patjan alta savukekoteloa, jonka hän oli kätkenyt sinne. Hänen käsivartensa oli jäänyt patjan ja vuoteen pohjan väliin, mutta savukekoteloa ei löytynyt.
"Tuon savukekotelon on täytynyt olla hiton vaarallinen vihje!" huomautti arasti hra Formerie, joka ei enää uskaltanut esittää mitään varmaa mielipidettä.
"No, tietysti", vahvisti etsivän osaston päällikkö; "olihan siinä alkukirjaimet."
"Ainakin tiedämme ne – L ja M… Ilmeisesti Lupin. Ja siitä, sen lisäksi mitä hra Chapman näyttää tietävän, me saamme helposti tietoomme mitä ne merkitsevät."
Hra Lenormand säpsähti:
"Chapman! Missä hän on?"
He katselivat käytävään sulloutuneen väen seasta. Chapman ei ollut siellä.
"Hra Chapman tuli minun mukanani", sanoi isännöitsijä.
"Niin, niin, sen tiedän; mutta hän ei palannut teidän mukananne."
"Ei; minä jätin hänet ruumiin luo."
"Te jätitte hänet tänne… Yksikseen?"
"Minä sanoin hänelle: 'Olkaa täällä… älkääkä liikkuko.'"
"Ja