sormiaan. Kun hän lopulta varmasti huomasi, ettei siitä yrityksestä tullut mitään, hän toi minulle tulukset vuoteeseeni; sanoin hänelle, etten niillä tehnyt mitään ja käännyin toiselle kyljelleni. Silloin hän rupesi huimasti juoksentelemaan huoneessa, huutaen, laulaen, suuresti meluten survaisten pöytää ja tuolia, ja huolellisesti välttäen itseään satuttamasta, mutta kuitenkin äänekkäästi huutaen, herättääkseen minussa levottomuutta. Kaikki tämä ei tehnyt mitään vaikutusta minuun, joka huomasin, ettei hän ollenkaan osannut mukaantua kylmäverisyyteeni, kun näet oli odottanut kauneita kehotussanoja tai vihanpurkausta.
Mutta hän oli kuitenkin päättänyt voittaa kärsivällisyyteni itsepäisyydellään ja jatkoi meluamistaan niin vahvasti, että minä lopulta suutuin, mutta kun käsitin, että kiivaudella olisin pilannut koko asian, päätin menetellä toisella tavoin. Nousin mitään sanomatta ja hain tuluksia, joita en löytänyt; pyydän niitä häneltä, hän antaa ne minulle osottaen ilmeistä iloa siitä, että viimeinkin oli saanut voiton minusta. Isken tuluksista tulen ja sytytän kynttilän, tartun juropäisen pienokaisen käteen ja vien hänet vallan tyyneesti viereiseen huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli tarkoin suljettu ja jossa ei ollut mitään rikottavaa; jätän hänet siihen pimeään, lukitsen sitten tämän huoneen oven ja palaan huoneeseeni, ilman että hänelle olen sanonut sanaakaan. Luonnollisesti siellä ensin syntyi kauhea melu; sitä olin odottanut enkä ollut siitä millänikään. Lopulta melu lakkaa, minä kuuntelen ja huomaan, että hän mukautuu välttämättömään kohtaloonsa, ja rauhoitun. Seuraavana päivänä päivän valjetessa astun tuohon huoneeseen ja näen pienen huimapääni nukkuvan sohvalla vajonneena syvään uneen, joka niin väsyttävän mellastamisen jälkeen epäilemättä oli hyvin tarpeellinen.
Juttu ei päättynyt siihen. Äiti sai tietää, että hänen lapsensa oli viettänyt kaksi kolmannesta yöstään poissa vuoteestaan. Nyt oli kaikki hukassa; äidin mielestä pienokainen jo oli mennyttä kalua. Tämä huomasi tilaisuuden soveliaaksi kostolle ja tekeytyi sairaaksi, älyämättä, ettei sen kautta mitään voittaisi. Noudettiin lääkäri. Äidin onnettomuudeksi tämä lääkäri oli veitikka, joka ivatakseen äidin levottomuutta koetti sitä lisätä. Hän kuiskasi korvaani: "Antakaa minun vaan hoitaa asiaa, lupaan, että lapsi pitkäksi aikaa on menettävä halunsa näytellä potilasta." Nyt määrättiin erityinen ruokajärjestys ja huoneessa pysyminen ja lääkkeitä tilattiin apteekista. Surkuttelin tätä äiti parkaa, jota täten koko hänen ympäristönsä petti paitsi minua, jota hän rupesi vihaamaan juuri senvuoksi, etten häntä pettänyt.
Lausuttuaan minulle jotenkin ankaria moitesanoja hän virkkoi minulle, että poikansa terveys oli heikko, että hän oli perheensä ainoa perillinen, että hän oli pidettävä elossa mistä hinnasta tahansa ja ettei hän sallinut pienokaista pahotettavan. Siinä olin aivan samaa mieltä kuin hän; mutta hän tarkotti tuolla pahottamisen välttämisellä pienokaisen tahdon täydellistä noudattamista. Huomasin, että äitiä oli kohteleminen samoin kuin hänen lastansa. "Rouvaseni", sanoin jotenkin kylmästi, "minä en ollenkaan osaa kasvattaa perillistä, enkä edes tahdo sitä oppia: menetelkää siis sen mukaisesti." Minua kuitenkin tarvittiin vielä joku aika; isä sovitti asiat ja äiti kirjoitti vakituiselle kotiopettajalle kiirehtien häntä palaamaan ja lapsi, joka huomasi ettei sillä ollut mitään hyötyä minun uneni häiritsemisestä eikä myöskään potemisesta, päätti viimein sekä ruveta nukkumaan että voimaan hyvin.
Tuskin saattaa kuvitella, kuinka monella tämänkaltaisella oikulla tuo pikku tyranni oli kiusannut kasvattajaansa; kasvatus näet tapahtui äidin valvonnan alaisena, eikä hän kärsinyt, että perillisen tahtoa missään suhteessa vastusteltiin. Milloin vaan pojan päähän pisti lähteä kävelemään, täytyi olla valmis hänelle seuraa tekemään tai oikeammin häntä saattamaan, ja hän valitsi aina juuri sen hetken, jolloin hänen kasvattajallaan oli kovin kiire. Lapsi tahtoi minun suhteeni harjottaa samaa komentoa ja päivällä kostaa minulle siitä, että sen yöllä täytyi antaa minun nukkua rauhassa. Suostuin alttiisti kaikkeen ja annoin hänen aluksi ilmeisen selvästi huomata mielihyvän, jota tunsin siitä, että voin tehdä hänelle mieliksi. Sittemmin, kun häntä oli oikaistava oikullisuudestaan, menettelin toisin.
Ensin oli hänelle osotettava, että hän oli väärässä, eikä tämä ollut vaikeata. Kun tiesin, etteivät lapset koskaan pidä silmällä muuta kuin nykyhetkellisyyttä, saatoin oppilaani helposti alakynteen edeltäpäin laskemallani menettelytavalla: toimitin hänelle kotona huvituksen, jonka tiesin olevan erityisesti hänen mieleensä; ja hetkenä, jolloin näin hänen mitä innokkaimmin antautuvan siihen, ehdotin hänelle, että lähtisimme kävelemään. Hän kieltäytyi jyrkästi. Toistin ehdotukseni, mutta hän ei minua kuunnellut. Minun täytyi mukautua hänen tahtoonsa ja hän pani iloiten merkille tämän todisteen alistumisestani.
Seuraavana päivänä oli minun vuoroni. Olin asettanut niin, että hänellä oli ikävä: minä taas olin olevinani suuressa työn touhussa. Muuta ei tarvittu, jotta pienokainen päättäisi toimia kuten olin ajatellut. Hän tulikin luokseni ja tahtoi keskeyttää työni, saadakseen minut mitä pikimmin kävelemään kanssaan. Minä kieltäydyin; hän piti itsepäisesti kiinni tuumastaan. "Minäpä en tulekkaan", sanoin hänelle, "seuraamalla omaa tahtoasi, olet opettanut minua seuraamaan omaani; minä en tahdo lähteä kävelemään." "Vähät siitä", hän virkkoi vilkkaasti, "lähden siis yksin." "Kuten tahdot." Ja minä jatkan työtäni.
Hän pukeutuu, ollen hieman levoton huomatessaan, että minä annoin sen tapahtua itse tekemättä samoin. Valmiina lähtöön hän tulee sanomaan minulle hyvästi; vastaan hänen hyvästiinsä. Hän koettaa saada minut levottomaksi kertomalla mitä teitä aikoo kulkea; hänen puheestaan päättäen olisi luullut hänen menevän maailman ääreen. Osottamatta vähintäkään levottomuutta toivotan hänelle onnellista matkaa. Hänen neuvottomuutensa yhä vaan lisääntyy. Kuitenkin hän säilyttää malttinsa ja käskee juuri ennen lähtöään palvelijan seurata häntä. Palvelija, jonka menettelytapa jo edeltäkäsin on määrätty, vastaa ettei hänellä ole aikaa ja että hän on saanut työtä minulta, jota hänen tulee totella enempi kuin häntä. Tämä on pienokaiselle kova isku. Miten ymmärtää, että hänen annetaan lähteä yksin ulos, hänen, joka luulee olevansa tärkein henkilö talossa ja joka ajattelee taivaan ja maan harrastavan hänen suojelemistaan! Vähitellen hän rupeaa huomaamaan heikkoutensa; hän ymmärtää joutuvansa yksin keskelle ihmisiä, jotka eivät häntä tunne; hän huomaa edeltä ne vaarat, joihin hän voi joutua. Itsepäisyys nyt enää pitää hänen rohkeuttaan yllä; portaita hän astuu alas hitaasti ja alakuloisena. Viimein hän astuu kadulle lohduttaen itseään jossakin määrin sillä ajatuksella, että minut saatetaan vastuunalaiseksi siitä pahasta, mikä saattaa häntä kohdata.
Tätä juuri olin tarkottanut. Kaikki oli edeltäpäin valmistettua; ja kun asian ratkaisu oli käyvä jonkun verran julkiseksi, olin hankkinut isän suostumuksen. Tuskin poika oli astunut muutaman askeleen, kun hän oikealla ja vasemmalla kuuli eri huomautuksia itsensä johdosta. "Naapuri, katsoppa tuota näppärää nuorta herraa! Minnehän hän menee aivan yksin? Hän varmaankin eksyy, pyydänpä häntä tulemaan meille." "Älkää toki, naapuri hyvä. Ettekö näe, että se on tottelematon poikanulikka, joka on ajettu pois kodistaan, kun hän ei tahtonut käyttäytyä niin kuin pitää! Tyhjäntoimittajia ei pidä kutsua luokseen, antakaa hänen mennä minne tahtoo." "No, ohjatkoon häntä Herra, minua pahoittaisi, jos hänelle tapahtuisi joku onnettomuus." – Vähän kauempana hän kohtaa jotenkin yhdenikäisiään katupoikia, jotka häntä kiusottavat ja ilkkuvat. Kuta kauemmaksi hän kulkee, sitä enemmän vastuksia hän kohtaa. Ollen yksin ja vailla suojelijaa hän huomaa olevansa kaikkien pilkan esineenä ja huomaa suureksi hämmästyksekseen, ettei hänen olkanauharuusunsa ja kultapäärmeinen pukunsa tuota hänelle suurempaa kunnioitusta.
Tällävälin muudan ystävistäni, jota hän ei tuntenut ja jolle olin antanut toimeksi valvoa häntä, seurasi häntä askel askeleelta hänen huomaamattaan ja meni häntä sopivan hetken tultua puhuttelemaan. Tämä tehtävä, joka vivahti Sbriganin osaan kappaleessa "Monsieur de Pourceaugnac",50 vaati älykästä henkilöä ja ystäväni täyttikin sen mestarillisesti. Pelottamatta lasta siinä äkillistä kauhua herättämällä hän