siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?
Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin. Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden; ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon. Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.
Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.
Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana, ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin; tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on vallan toisenlainen.
Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.
Entä toimet ja velvollisuudet… Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan asetettavat.13 Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se, minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään. Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja, niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.
Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani. Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.
Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa. Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.
Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin – ja joka edellyttää useita muita ominaisuuksia – on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen. On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä itse. – Minä en voi sitä tehdä. – Vai et voi!… Hanki siis itsellesi sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.
Kasvattaja! – oi mikä ylevä sielu!… Mutta totisesti, sen, joka mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte palkkalaisille.
Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki, jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut hyvää kasvatusta.
Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.
Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä, tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä. Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt