menee niiden liivien kukittamiseen?"
"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut, olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".
"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saa teidätkin, jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."
Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" – sillä hänen ankara puristuksensa kivisti sormiani.
Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.
Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni) molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela! Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä minä uskon, että syy pikemmin on kenessä muussa tahansa kuin sinussa."
"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.
Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa myöskin herra Longman minua pitää.
Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme, toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia. Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti, lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät, sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole totta?"
"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".
"Mikä h—tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpä sinä olisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin kunnollinen nainen, niin pelkäisin, että hän on ollut vihollisesi."
"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä, mitä minulla maailmassa on."
"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä olet liian kaunis, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen. Ah, enkö osannut oikeaan?"
"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle, se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta, mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä. Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".
"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo on sinussa kaunis piirre, mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.
Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsi yhdeltä, kuin tuota yhtä miellyttämällä tehdä jokainen muu vihollisekseen ja joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi! Teidän j.n.e.
23. KIRJE
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Meillä oli suuri joukko naapuriston herrasmiehiä ja heidän rouvasväkeänsä tänään päivällisillä. Isäntäni toimitti heille muhkeat pidot: Isaac, herra Jonathan ja Benjamin palvelivat pöydässä; ja Isaac on kertonut rouva Jervisille, että naiset aikovat piakkoin käydä taloa katselemassa, uteliaina tarkatakseen minua, sillä he kuuluvat sanoneen isännälleni, kun ilo oli ylinnä: "Kuulkaahan, herra B…, teillähän on palvelustyttö, joka on maan kuulu kauneudestaan; ja me tahdomme kaikin mokomin nähdä hänet ennenkuin täältä lähdemme."
"Tyttönen on varsin mukiin menevä", vastasi hän, "joskaan ei sellainen kaunotar kuin te sanotte. Hän oli kamarineitona äidilläni, joka kuolinvuoteellaan kehoitti minua kohtelemaan häntä hyvin. Hän on nuori, ja kaikki, mikä on nuorta, on kaunista."
"Niin, niin", virkkoi eräs naisista, "se on totta; mutta vaikkei äitinne olisikaan häntä siten suositellut, kauneudella on sellainen teho, että teidänlaisenne komea herrasmies epäilemättäkään ei olisi tarvinnut mitään kehoitusta ollakseen hänelle ystävällinen".
He nauroivat kaikin isännälleni ja hän kuuluu nauraneen seuran vuoksi, mutta sanoneen: "En tiedä, mistä johtuu, että katselen toisenlaisilla silmillä kuin muut. Olen näetten kuullut hänen kauneuttansa kehuttavan enemmän kuin se mielestäni ansaitsee: hän on varsin sievä, kuten sanoin; mutta hänen suurin etunsa on siinä, että hän on nöyrä, kohtelias ja uskollinen ja saa kaikki palvelustoverit häntä rakastamaan. Varsinkin taloudenhoitajattareni on häneen hullaantunut, ja tiedättehän, hyvät naiset, että hän on perin tarkkasilmäinen. Mitä taasen meidän Longmaniin ja Jonathaniin tulee, olen kuullut, että jos he olisivat kyllin nuoria, he taistelisivat tytöstä. Eikö totta, herra Jonathan?"
"Tosiaankin, teidän arvoisuutenne", vastasi tämä, "suvainnette minun vakuuttaa, etten koskaan ole tuntenut hänen vertaistaan; ja armollisen herran koko huonekunta on samaa mieltä".
"Nyt sen kuulitte!" virkkoi isäntäni.
"Kah", huudahtivat naiset, "lähdemmekin tästä rouva Jervisiä tervehtimään ja toivomme näkevämme tuon helmen".
Luulen että he ovat tulossa. Kerron teille lopun myöhemmin. Jospa he jo olisivat käyneet ja menneet tiehensä! Eivätkö he voi leikitellä ilman minua?
Niin, ne hienot naiset kävivät täällä ja ovat jälleen menneet. Olisin tahtonut olla poissa, jos olisin voinut, ja pujahdinkin pukuhuoneeseen; mutta he näkivät minut sisälle tullessaan. Niitä oli neljä: lady Arthur, joka asuu suuressa valkoisessa talossa mäellä, lady Brooks, lady Towers ja neljäntenä kuulemma joku kreivitär, jonka vaikeasti lausuttavan nimen olen unohtanut.
"Kah, rouva Jervis", sanoi eräs naisista, "hyvää päivää! Olemme tulleet tiedustamaan vointianne." – "Olen hyvin kiitollinen armollisille naisille", vastasi rouva Jervis; "suvaitsetteko istahtaa?"
"Mutta", virkkoi kreivitär, "emme ole tulleet ainoastaan tiedustellaksemme rouva Jervisin vointia, vaan samalla katsomaan harvinaisuutta". – "Ah", säesti lady Arthur, "en ole nähnyt Pamelaanne kahteen vuoteen, ja sanotaan hänen sillävälin varttuneen ihmeellisen sieväksi".
Silloin