ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman oltiin, niitä Taavetti kotona teki.
Pian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja pirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta. Kun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein sinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: "pian ne tytötkin oppii jos pojatkin."
"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?" sanoi Mari eräänä päivänä.
"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?" kysyi Taavetti, kiivaammin vaan hieroen ja hämmentäen.
"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua peloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon."
"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?"
"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen puuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se permannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä siitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee."
"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee."
Sitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi Taavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry nousi kauhea.
"Johan se Mari sanoi että niin se käypi", sanoi sisar Liisa.
Samassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa juoksi.
"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat, nimittäin pitkin permantoa."
Samassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli puolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja sohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.
"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa", sanoi Mari.
"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan tiedän mä."
"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?"
"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan."
Kun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään. Vikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se permannolle ilman.
"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta tekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!"
Eikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän teki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja tuumasi sitten:
"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja."
Kun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti tiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki sisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.
Kirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa. Muutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa, olisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan kirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.
"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?" kysyi eräs Taavetin rippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.
"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet."
"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa."
"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle."
"Aivan täyttä päätä."
Vihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen olevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut sen puhtaampaa.
"Tee minullekin tiu'ut!"—"Ja tee minullekin!" kuului joukosta useampia ääniä.
"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on", arveli Taavetti ja meni kirkkoon.
Palausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.
"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?" kysyi äiti.
"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa", tuumi Taavetti.
"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla", sanoi muori. "Vaan täytyy koettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista."
Seuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että torppaan hankittaisiin paja.
"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?" kysyi äiti.
"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää", vastasi Taavetti.
"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian ylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee tuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja sinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ on semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja oppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa."
"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.
"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että sinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa, kun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia laitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee kuin miero eteen lopulta!"
"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin meillä ei olisi tätä torppaa."
Sen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.
"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?" kysyi Mari pihalla.
"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene."
Oli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin hyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa Pynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.
"Hyvää päivää isäntä!" tervehti Taavetti.
"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?"
"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän kanssanne."
"Menemme kamariin", sanoi isäntä.
Menivät siis molemmat sisälle.
Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:
"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.
"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta–"
Siihen se jäi.
Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.
"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"
"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."
"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!" Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.
"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä yrittäisin."
"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin saisi, niin hänen kieltonsa