pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein. —
JUST.
Vai niin? erinomainen kosto! —
v. TELLHEIM.
Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.
JUST.
Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi kirjoituspulpetistanne?
v. TELLHEIM.
Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.
JUST.
Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi teille neljä viisi viikkoa sitten?
v. TELLHEIM.
Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?
JUST.
Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin vain tahdotte. Minun vastuullani —
v. TELLHEIM.
Todellakin?
JUST.
Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla —
v. TELLHEIM.
Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. – Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. – Ja tämä ilmoitus sai Wernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on tullut ero. – —
JUST.
Kuinka? mitä?
v. TELLHEIM.
Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. —
VIIDES KOHTAUS
Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.
NAINEN.
Pyydän anteeksi, hyvä herra! —
v. TELLHEIM.
Ketä etsitte, madame? —
NAINEN.
Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski —
v. TELLHEIM.
Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! —
NAINEN.
Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.
v. TELLHEIM
(Justille).
Mene, jätä meidät yksin.
KUUDES KOHTAUS
Nainen, von Tellheim.
v. TELLHEIM.
Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?
NAINEN.
Hyvä herra majuri —
v. TELLHEIM.
Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä palvella? Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen aina säästellen käyttänyt tätä nimitystä.
NAINEN.
Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te ansaitsitte hänen ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen viimeinen ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen kuolevilla huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä murheellista etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman puolisonsa osalle —
v. TELLHEIM.
Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne, mutta tänään minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut hetkellä, jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani vastaan. – Oi, sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva, mitä suvaitsette käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen —
NAINEN.
En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän muisti vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja vannotti minun suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen myynyt hänen kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen velkakirjansa. —
v. TELLHEIM.
Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?
NAINEN.
Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.
v. TELLHEIM
Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin luultavaa. Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.) En löydä mitään.
NAINEN.
Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta asiaa. —
Sallikaa —
v. TELLHEIM.
Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos velkakirjaa ei minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan ole ollutkaan, tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen takaisin.
NAINEN.
Herra majuri!
v. TELLHEIM.
Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt minulle mitään velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen milloinkaan olleen minulle mitään velkaa. Niin se on, madame; pikemminkin olen minä jäänyt hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut tehdä mitään kiitollisuuteni osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden ajan on seisonut rinnallani onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran päivinä. En ole unohtava, että hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva minun poikani, kohta kun kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma tila, johon nyt itse olen joutunut —
NAINEN.
Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian halpaa. Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella mielellä. —
v. TELLHEIM.
Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun vakuutukseni, ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun pitää ryöstää ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame; sitä se olisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen, tallettakaa ne häntä varten. —
NAINEN.
Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä oikein tiedä, miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä tietäisitte, että äiti tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi oman elämänsä hyväksi? Minä lähden —
v. TELLHEIM.
Lähtekää, madame, lähtekää! Onnea matkalle! En pyydä teitä antamaan tietoja itsestänne. Ne voisivat saapua sellaiseen aikaan, jolloin en voisi olla miksikään hyödyksi. Mutta vielä eräs asia, armollinen rouva; olinpa vähällä unohtaa kaikkein tärkeimmän. Marloffilla on vielä saatavia entisen rykmenttimme rahastosta. Hänen saatavansa ovat yhtä oikeutettuja kuin minunkin. Jos minulle maksetaan, on hänellekin maksettava. Sen takaan. —
NAINEN.
Oi!