ja sinun viinisatoosi on ryöstäjä käynyt käsiksi!"
Parahus, huuto, pitkällinen, kauhea huuto, hämmästys, pako, epätoivo! Katso! metsästä syöksähtää turbinipäinen mies ja tarttuu laulun johtajattareen. Tämän kumppanit pakenevat kaikkialle – Miriam yksin on jäänyt Alschirokin syliin.
Vesipatsas, joka rajusti kohoaa kesäisen valtameren povesta lämpimässä ilman-alassa, kun nuot äkkiä nousneet pilvet aivan selvään ilmoittavat, että taivaan juhlapäivä on ohitse, ja riekuvat vesilinnut ennustavat myrskyn aikaa – vesipatsas, joka kohoaa mereltä, ei ollut niin raju kuin hän – nuori Alroy.
Vaaleana ja vimmattuna hän kavahti kiireesti ylös, hän tempasi maasta yhden puun lujin juurinensa, riensi rinnettä alaspäin, huohottaen ja raivoten, ja löi ryöstäjää vahvalla kuusella aivoihin. Alschirok kaatui hengettömäksi maahan, ja Miriam taintuen veljensä käsiin.
Ja tuossa hän seisoi, tyrmistyneenä ja liikkumatonna, katsellen sisarensa kalmeita kasvoja ja itse vihastansa ja teostansa uupuneena tukien hänen kallista, mutta hermotonta ruumistansa.
Yksi paenneista neitsyistä ilmestyi, kaukaa tähystellen. Kun hän näki emäntänsä oman kansalaisensa sylissä, hän rohkaisi mielensä ja kootakseen hajonneita kumppaneitansa hän korotti äänensä ja lauloi:
"Joutukaat, Jerusalemin tyttäret, oi! joutua saat, sillä Herra on kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty."
Ja ennen pitkää vastattiin tähän säkeesen eri tahoilta metsästä ja pian immet palasivat jälleen laulaen:
"Me tulemme, oi! Jerusalemin tytär, me tulemme; sillä Herra on kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty."
He kokoontuivat emäntänsä ympärille ja mikä päästi irti hänen huntunsa, mikä toi vettä suihkulähteestä ja kasteli hänen virkistyviä kasvojansa. Ja Miriam avasi silmänsä ja lausui: "veljeni!" Ja Alroy vastasi: "minä olen täällä." Ja Miriam jatkoi matalalla äänellä: "pakene, David, pakene, sillä se mies, jonka sinä löit, on ruhtinas kansansa joukossa."
"Hän on oleva armollinen, sisareni; ja epäilemättä, koska hän ensiksi erhettyi, on hän jo tällä hetkellä unhottanut rikokseni."
"Oikeutta ja armoa! Veljeni, mitäpä nuot ilkeät tyrannit näistä kummastakaan tiennevät! Hän on ehkä jo tuominnut sinut johonkin julmaan ja pitkällöiseen kidutukseen, ja – voi! kuinka äärettömästi minua tuskastuttaa! – pakene, veljeni, pakene!"
"Pakene, pakene, pakene!"
"Ei tarvitse pelätä mitään, Miriam; minä soisin, ettei koko hänen kirottu sukunsa huolettaisi meitä enemmän kuin tämä teidän äskeinen hallitsiansa. Katso, hän nukkuu sitkeästi. Mutta hänen ruumiinsa ei saa saastuttaa meidän puhdasta lähdettämme ja hyvänhajuisia kukkiamme. Minä viskaan sen metsään ja kuljeskelen täällä tänä yönä kuuntelemassa shakaleja, kun he pitojansa pitävät."
"Sinä puhut hurjasti, David. Kuinka! ei! Se on mahdotonta! Hän ei ole kuollut. Sinä et ole tappanut häntä! Hän nukkuu – hän on peloissaan. Hän on olevinansa kuollut, että me jättäisimme tämän paikan ja hän saisi rauhassa nousta. Tytöt, katsokaat häntä. David, sinä et vastaa. Veli, kallis veljeni: hän on varmaan pyörtynyt. Minä luulin hänen paenneen. Tuokaat vettä, neitsyet, tuon hirveän miehen saataville. Minä en tohdi katsella häntä."
"Pois! minä tahdon katsella häntä ja minä tahdon riemuita. Kuollut! Alschirok kuollut! No! Ainoastaan silmänräpäys sitten oli tuo jähmettynyt ruumis ruhtinas, minun sortajani. Näinkö voimme päästä vapaaksi heistä, kuinka? Jos ruhtinas hukkuu, miks'ei myöskin kansa? Kuollut, aivan kuollut, ja minä olen hänen surmaajansa. Haa! vihdoin minä olen mies. Tämä, tämä on todella elämää. Jospa saisin aina elää surman töissä!"
"Voi! voi! meidän huonekuntamme on kukistunut! Hänen raju käytöksensä pelottaa minua. David, David, herkeä. Hän ei kuule minua; minun ääneni on kenties heikko. Minä olen kovin voimaton. Neitsyet, langetkaat polvillenne ruhtinaanne eteen ja asettakaat hänen vihansa vimmaa."
"Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo, jotka rakastavat meitä."
"No, tämä on minun Goljatini! linkokivi taikka kaares, se on sama. Sotalaumojen Herra on meidän puolellamme. Syystä minua Davidiksi nimitetään."
"Pelasta meitä vihollisistamme, oi Herra! niistä, jotka nousevat meitä vastaan, ja niistä, jotka salaa meitä väijyvät."
"Jospa vaan tämä isku olisi monin kerroin isketty, jospa vaan heimolaiseni palveliat tekisivät samoin, niin näkisimme jälleen Elah'n päivät! Filistealainen, tuo saastainen, haurelias, kirottu Filistealainen! ja hän rohkeni koskea minun sisareeni! Voi, jospa koko hänen sukukuntansa olisi täällä, kaikki, kaikki! Minä sitoisin semmoiset tulisoitot heidän ketunhäntäänsä, että valo johdattaisi meitä vapauteen!"
Hänen puhuessaan eräs neitsyt, joka ei vielä ollut seuraan palannut, nähtiin lähestyvän heitä kovin huolestuneena muodoltansa.
"Pakene", hän huudahti; "he tulevat, he tulevat!"
Miriam, joka heikkona ja voimatonna istui nojautuneena yhden palveliattaren rintaa vastaan, nousi äkkiä ylös samalla silmänräpäyksellä, kuin hänen tarkka korvansa kuuli nämät sanat, ja tarttui veljensä käsivarteen.
"Alroy! David, veli, kallis veljeni. Minä rukoilen sinua, kuuntele – minä olen sinun sisaresi, sinun Miriamisi; – he tulevat, he tulevat, nuot kovasydämiset, pahat miehet, he tulevat tappamaan, kukaties kiduttamaan sinua, hellää veljeäni. Herää, David, herää tuosta hurjasta, kiivaasta unelmasta: Pelasta itsesi – pakene!"
"Oi! sinäkö se olet, Miriam? Sinä näet, että hän nukkuu sitkeästi. Minä uneksin jaloja hankkeita ja suuria toiveita. Se on ohitse nyt. Minä olen taas entiselläni. Mitä sinä tahdoit?"
"He tulevat, tämän kaatuneen miehen julmat seuralaiset! he tulevat ottamaan sinua kiinni. Pakene, David!"
"Sinua jättääkseni?"
"Minä ja neitsyeni kerkeämme vielä pakenemaan sitä yksinäistä tietä, jota me tulimme, heimolaisemme puutarhojen kautta. Kun pääsemme hänen huoneesensa, me olemme tuokion turvassa – niin turvassa kuin kurja sukukuntamme suinkin voi olla. Bostenag on niin rikas, niin viisas, niin varovainen, hän tietää niin tarkasti ihmisten menot ja tuntee niin täydellisesti tämän kansan luonnon ja mielenlaadun, että kaikki käy hyvin; minä en pelkää mitään. Mutta, jos sinä jäät tänne taikka he löytävät sinut, sinun veresi yksin tyydyttää heitä. Jos he varmaan tietävät, että sinä olet paennut, johon nyt kehoitan sinua, heidän hallitsija vainaansa, jota he tuskin rakastivatkaan – no, tue minua silmänräpäys kädelläsi, armas Beruna. Niin, se on hyvä. Minä aioin sanoa, että, jos heitä hyvin lahjotaan – ja he saavat kaikki juvelini – niin hän on ennen pitkää yhtä vähän heidän muistossaan kuin hän nyt on hengissä. Minä tuskin jaksan puhua – minä tunnen, että sanani sekaantuvat taikka näyttävät sekaantuvan; minä olen taintumallani, mutta minä en tahdo – ei! älä pelkää. Minä pääsen kyllä kotiin. Nämät neitsyet ovat minun huostassani. Juuri tämmöisissä vaaran tiloissa meidän tulee näyttää kuninkaallisen veren arvo. Minä tahdon pelastaa heidät – tai kuolla heidän kanssaan."
"Voi, Sisareni, minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen kuin nyt tietänyt, että olin veli. Kallis Miriam, mitä elämä on? mitä kosto taikka vieläpä mainekin ja vapaus ilman sinua? Minä jään tänne."
"Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo, jotka rakastavat meitä."
"Pakene, David, pakene."
"Pakene! minne ja kuinka?"
Hevosen hirnunta kuului viidakosta.
"Voi! he tulevat!" huudahti Miriam innoissaan.
"Kaikki nämät ovat kohdanneet meitä, oi Herra, vaan emme kuitenkaan ole unhottaneet Sinua, emmekä ole liitossasi vilpistelleet."
"Kuule!