mailmalle näyttäneet että paljon käy laatuun, joka ei ennen ollut sopivaa niin voisivat mailmalle myöskin näyttää, että käy laatuun huolehtia talousaskareistaan ja vieläpä hoitaa ne hyvin, joskin yhtä haavaa taitaa lukea ja kirjallisesti käyttää maansa kieltä virheittä. Mutta tässä juuri on se suuri erehdys. Sen sijasta että työntekoa ylentäisivät, alentavat ja halventavat he sitä ja jaarittelevat taloudenhoidon-pidosta orjallisuutena. Ikäänkuin se olisi jotain orjantyötä, jos pesee, kiillottaa ja sileäksi kuumentaa vaatteita; ikäänkuin se olisi parannukseksi, jos saipualla vaahteroittaa ja ajaa parran leuasta! Posliinien ja hopea-astioitten pyyhkiminen, mattojen pölyttäminen ja vuoteitten valmistaminen on orjallista, mutta orjallista ei ole päivittäin tehtaassa istua kaksitoista tuntia, tehtaassa jossa koneet myötäänsä surisevat ja jyryävät ja jossa ilma en täynnä koneen-voiteen katkua ja kivihiili-häkää. Se ei käy laatuun että siivoat väleää, hupaista lastenkamaria, peset ja puet kolme, neljä lasta; korjaat heidän vaatteitansa, kerrot heille satuja, saatat heitä kouluun ja muuta semmoista; mutta se kyllä käy laatuun että istut ommellen koko pitkän päivän ja osan yöstä, ansaitaksesi riittämätöntä ruokkoasi. Ei käy laatuun olla saapuvilla ruokapöydän luona tarvittaessa ja olla apuna ystävällisen emäntäsi pukemisessa; mutta seisoa tiskin takana valmiina palvelemaan ketä tahansa, joka sitä vaatii, se käy kyllä laatuun. Eikö tämä ole varsinaista? Eikö tämä ole selvä näyte siitä, että meillä on ihan väärä käsitys siitä mikä on sopivaa, mikä ei?
"Vielä on tykkönään valheellinen mielipide se, ettei sivistynyt nainen toimita talousaskareitaan paremmin kuin sivistymätön. Mutta edellisellä ei saa sivistyksen myötä olla se harhaileva turha luulo, että työ joka ei ole rasittava hänelle olisi halpasta siksi että siihen vaaditaan pääasiallisesti ruumiinvoimia. Ja hänen kasvatuksensa ei saa olla semmoinen että hengen vaurastumista hoitaessa on kerrassaan unhotettu hoitaa ruumiin voiman tarpeita. Ja tämän johdosta halajaisin sanan lausua äideille, köyhille ja rikkaille. Varokaat, tahtoisin lausua heille, antamasta tyttärenne halveksia mitään mailmassa. Varokaat ylentämästä mitään, niin että siltä syntyy toisella suunnalla alentamista. Kavahtakaat ajoissa, kun annatte tyttärenne päivät päästänsä istua kumarruksissa kirjan eli kudoksen ääressä, etteivät rupea haluttomiksi kaikkeen muuhun työhön; ja muistakaat että heidän terveytensä menee samaa tietä kuin heidän halunsa työhön. Miksi ei tytär äitiään auttaisi huoneitten siivoamisessa, ruoan valmistamisessa, astioitten pesemisessä? Ei, se ei käy laatuun, sillä ei kukaan hänen koulukumppaneistaan tee niin halpaa työtä, ja sitäpaitsi ei hänen läksynsä myöden anna sitä, että hän äitiään kerkeisi auttamaan, ei edes jouda hän pitämään kunnossa omaa koreaa pukuansa. Kun äiti iltamalla on askareistaan päässyt, istautuu hän kenties yökauden ommellakseen jotakin vaatekappaletta, jota tytär tarvitsee, jottei hän olisi toisia huonompi. Ja niin niistä kasvaa sukukunta, kalvakka ja kivuloinen, suurilla hengen vaurastus-näytteillä, mutta mitätön ansaitsemaan oman leipänsä. Kun heidän inhimilliset pylväspuut tässä elämässä sitten menevät manalaan, alkaa vanhan nuotin veisaaminen – loppumaton hakeminen työtä, loppumaton puute työstä, kurjuutta, tautia, kunnes kuolema päättää viheliäisen elämän. Ja kaikki tämä käy näin vain siksi, ettei ole sopivaa ottaa yllensä palvelijan muodon, valita toimintaa, jota itse Kristus osoitti pyhimmäksi!
"Minä voisin luetella sadottain tuollaisia kohtia, joissa tuo väärä käsitys siitä, mikä on soveliasta, mitä ei kertoupi kääpiön-verkoksi, joihin perheellinen koti-onni, vapaus ja vaurastuminen auttamattomasti selkkauvat. Mutta minusta on se puoli asiaa, jota olen nyt kosketellut, tärkein, kun joka päivä ja joka hetki meitä tuo kysymys tekee levottomiksi: 'Mitä hänen on tekeminen?'"
"Isällä on oikein kaikessa tuossa," sanoi Jenny, kun olin lopettanut lukemiseni, sillä vähäisellä pontevuudella, joka on hänelle omituinen ja joka tekee melkein saman vaikutuksen kuin jos näkee harjoitetun kanarialinnun tekevän kunniatervehdyksen.
"Minä luulisin olevani oikeassa," sanoin minä, "ja selvin osoite siitä on, että äitisi ei väitä minua vastaan."
"Sitä todellakaan en saata tehdä," vastasi vaimoni, "enkä tahtoisikaan, kun oikeastaan olet minun mielipiteeni ääneen lausunut."
"Niin," sanoi Bob, "kun taloudenhoitaminen muuttuu muodin asiaksi ja sitä viljellään tieteenä kouluissa ja professoreiden johdolla, silloin mutta ei ennen, voimme toivoa sen Fenis-linnun ilmautumista nais olentona, joka todenperään voisi olla miehelle apuna eikä taakkana."
"Tosi," sanoin minä, "mutta juuri miehet itse ovat ne, jotka antamalla naisille ulkonaisen ja turhamaisen kasvatuksen, ovat tehneet heistä kuormat kannettavikseen, ja siten itseltään kadottaneet apu-olennon, joksi nainen oli aioittu."
II
Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.
Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.
Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.
Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja, näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän, mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.
Tietysti Theodor on – niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee – innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on marttyrin sielu – hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin, että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.
Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.
Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta. Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin, parempaa olemusta varten viepiä.
Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että