Mart oli sanonut jo aiemmin ammuskelun ja väkivallan kuuluvan kaupungin kuvaan kuin Villissä lännessä konsanaan. Ingo tiesi Martin olevan syntyisin Haanjan ylängön pikkukylästä, läheltä miesten määränpäätä. Martin nykyisin Tallinnassa asuva vanhempi veli oli työskennellyt joskus Orumetsassa poliisina. Ingo päätteli, että poliisiveljensä kautta Mart saattaisi olla perillä myös kuvioista, joista julkisuudessa ei juurikaan kerrottu.
- Kaunis luonto houkuttelee kaupunkiin matkailijoita. Ravintoloiden ja hotellien takahuoneiden hämärästä pelistä ei julkisesti puhuta. Kaupunkiin on rakennettu urheiluja liikuntatiloja ja niihin on upotettu säkkikaupalla valtion rahaa. Hyppyrimäki, urheiluhotelli ja uusin areena, velodromi ovat maksaneet älyttömästi. Osa suunnitteluja rakennusrahoista on luisunut sulavasti johtopaikoilla olevien taskuihin.
- Oletko sattumalta kuullut sanontaa Orumets Viron korruption pääkaupunki, Mart kysyi.
Iskulause ei ollut Ingolle tuttu. Mart kertoi Viron viidestä mafiajoukosta, joilla oli ollut tapana selvitellä puukoin ja pistoolein hämäriin bisneksiinsä liittyviä riitojaan juuri Orumetsassa. Viron tiedotusvälineet oli saatu vaikenemaan tapauksista ministeriötason salaisella ukaasilla. Paikkakunnan kansainvälinen maine haluttiin säilyttää tahrattomana.
- Orumetsaan valittiin kaupunginjohtajaksi nuori Priit Remmel, joka lupasi palauttaa järjestyksen ja lopettaa korruption.
Mart kertoi kuulleensa veljeltään Priitun sopineen paikallisen poliisipäällikön ja mafiapomojen kanssa ryhmien veristen välienselvittelyjen lopettamisesta Orumetsassa.
- Ja mahtavat päälliköt hyväksyivät kiltisti kaupunginjohtajan määräyksen, Ingo huomautti.
- Sopimus piti kutinsa, mutta reilun vuoden päästä Priit syrjäytettiin. Osa häntä tukeneista valtuutetuista ostettiin vastapuolelle rahalla, tonteilla ja rakennusoikeuksilla. Uudella johtajalla, Ott Laasilla oli edelleen vanha näkemys kaupunginjohtajan toimenkuvasta. Lähtökohta oli oma ja tukiryhmän etu.
Mart sanoi kaupungissa olevan julkinen salaisuus, että kaupunginjohtajalla oli läheiset suhteet tiettyyn mafiahaaraan. Sen johdossa oli sekä virolaisia että tšetšeenejä. Ott oli Martin tietojen mukaan soluttautunut peitefirmojen kautta myös paikkakunnan yritystoimintaan.
- Ott omistaa esimerkiksi puolet uudesta lomakeskuksesta parin kivenheiton päässä kaupungin ytimestä. Hänen suojelemansa rikollisryhmä hallitsee myös Viron prostituutiota. Siksi tyttöpalvelu pelaa Orumetsassa liukkaammin kuin muualla Virossa, Mart lisäsi ja sytytti tupakan.
Ingo arveli, että Martin tarinointi voisi aivan hyvin olla mielikuvituksen tuotetta. Mutta miksi tämä puhuisi vakavissaan tuollaista palturia? Pelotellakseenko suomalaista ystäväänsä? Mitä järkeä siinä olisi, hän mietti.
Mart huomasi Ingon epäilevän kertomaansa.
- Ette te ulkomaalaiset tiedä, millaista meidän elämämme neuvostoaikana oli ja millaista se on edelleen. Järjestäytynyt rikollisuus on täällä nyt enemmän voimissaan kuin koskaan aikaisemmin. Venäjän määräämä aika loppui virallisesti vasta vajaa vuosi sitten. Epävirallisesti se jatkuu vielä kauan. Ihmisten ja maan tavat eivät muutu sormia napsauttamalla.
Kun Lada oli taittanut matkaa Tallinnasta etelään 170 kilometriä, Mart huomasi auton tarvitsevan lisää bensiiniä. Useimmille virolaisille lähes tyhjä bensatankki oli huolestuttava havainto. Maassa oli monen muun tavaran lisäksi pulaa polttoaineesta. Venäjältä tulevat öljyja bensiinihanat oli kierretty kiinni Viron itsenäistyessä.
- Ennen tämä auto nieli liikaa bensiiniä. Pesimme kaasuttajan ja säädimme vähän suuttimia ja kulutus väheni melkein kahdella litralla satasella, Mart kertoi ja innostui selvittämään samalla autonsa historiaa.
Ladan oli neuvostonimeltään VAZ-21063. Sen oli ostanut 1980-luvun puolivälissä virallisella ostoluvalla V.I. Leninille omistetun Dvigatel-tehtaan työn sankari Oleg. Samana vuonna Neuvosto-Virossa oli myönnetty auton ostolupa yhteensä 260:lle kiitettävästi sosialismia rakentaneelle henkilölle.
- 58-vuotias Oleg ei kuitenkaan ollut ehtinyt ajaa silmäterällään kovin kauan. Hän kuoli sydänkohtaukseen kotonaan Tallinnassa Dvigatelin työntekijöilleen rakennuttamassa kerrostalossa. Ladan mittarissa oli tuolloin hädin tuskin pari tuhatta kilometriä.
Martin selvitysten mukaan jo Olegin hautajaisissa työnsankarin auto oli herättänyt kiinnostusta ja niin alkoi sosialistisen statussymbolin värikäs historia. Sen hansikaslokerosta löytyneet dokumentit osoittivat, että sitä oli ehtinyt remontoida Olegin jälkeen ainakin neljä eri omistajaa, ennen kuin Martin oli onnistunut hankkia auto itselleen.
- Ostin kaaran muovikassillisella ruplia Koplin autotorilta, Mart sanoi.
Tartossa Mart ohjasi autonsa kaupungin eteläpuoliselle kehätielle ja siellä sijaitsevalle teollisuusalueelle. Hän sanoi kuulleensa kavereiltaan bensiinitankista, josta oli myyty Ladassa käytettävää matalaoktaanista bensiiniä polttoainepulasta huolimatta. Martin kurvatessa asemalle katkesi matka korkean verkkoaidan eteen. Aitaan kiinnitetyssä kyltissä luki Suletud.
- Kurat. Mitäs nyt? Pakkohan täältä on löytyä toimiva tankkikin.
Mart lähti kiertelemään autoineen kehätien ympäristössä risteileviä pikkuteitä. Hän katsoi huolestuneena bensamittaria, joka näytti jo pyöreää nollaa.
- On siellä vielä muutama litra, mutta ei sillä kyllä Orumetsaan asti ajella, Mart sanoi.
Risteiltyään tuloksetta repaleisia asvalttikujia Mart alkoi hermostua.
- Takapaksissa pitäisi hölskyä aina parikymmentä litraa varalla. Minulle vakuutettiin, että Tartosta löytyy kohtuuhintaista bensaa helpommin kuin Tallinnasta.
Ingon mielestä kannattaisi mennä reilusti kysymään neuvoa paikkakuntalaisilta. Pian Mart pysäytti autonsa suuren kaarihallin eteen. Aaltopellillä päällystetyn rakennuksen päädyssä luki Autoremont.
Mart tuli hallista pian takaisin autolleen manaillen.
- Täältä saa bensaa, mutta se on pirun kallista. Pyytävät kolminkertaista hintaa. Muita vaihtoehtoja ei kuulemma ole lähimailla. Mitä tehdään?
Ingon arveli, että olisi järkevää suostua kiskurihintaan. Kokouksesta ei voinut myöhästyä.
Remonttimiehet rasvaisissa haalareissaan kantoivat maksetun bensamäärän Ladan viereen kymmenen litran kanistereissa. Kului aikaa, ennen kuin matkalaiset olivat saaneet valutetuksi arvokkaan aineen bensasäiliöön. Sitä valui maahan pienen lammikollisen verran.
Tunnin kuluttua matka oli edennyt niin pitkälle, että Lada alkoi nousta kumpuilevalle Haanjan ylängölle. Vaaramaisia kukkuloita ja niiden väliin jääviä laaksoja katsellessaan Ingo mietti, ettei Tallinnan sataman ja Viru-hotellin väliä harhaileva suomalaisturisti uskoisi Virosta löytyvänkään tällaisia maisemia. Jääkauden lopulla syntyneet, metsittyneet hiekkaharjut kohosivat aina parin sadan metrin korkeuteen. Niiden välissä kiemurtelevien teiden varsille oli syntynyt pieniä kyläyhteisöjä, joista suurimmaksi oli kasvanut kauppateiden risteyspaikka, Orumetsan kaupunki.
Tunnelma bensankatkuisessa autossa oli entistä jännittyneempi. Pian Mart ja Ingo joutuisivat istumaan kasvokkain elokuun tapahtumaa vastustavien ihmisten kanssa. Onneksi festivaalilla oli paikallisen teatterin työntekijän kertoman mukaan myös laaja kannatus. Mutta riittäisikö se?
Lada kipusi kolmosella jyrkkää mäkeä ja pysähtyi pikkukaupungin ainoiden liikennevalojen eteen. Potkut saaneen kaupunginjohtaja Priit Remmelin aikaansaamat, Etelä-Viron ensimmäiset liikennevalot muuttuivat vihreiksi. Auto liikkui vielä kolmisen sataa metriä ja Mart käänsi silmäteränsä kulttuuritalon pihaan. Talo oli Stalinin valtakaudella rakennettu kulttuuripyhättö, jonka julkisivua hallitsi neljä kookasta korinttilaista pylvästä.
Ingo ja Mart olivat tuskin nousseet autosta, kun talon nurkalta kuului festivaalin pääpuuhaajan Rami Jokisen yhtiökumppanin Jaanus Morozovin karjaisu:
-