kuinka heikosti,
kuinka avuttomasti kiertäen tavuni,
ikään kuin
vahingoittuneen puhelimen kautta
jonka gugl-kääntäjä on ohjannut…
mutta miten olla hiljaa, kun rakastat!
kun ensimmäinen asia mitä ajattelet
kun avaat silmäsi aamulla
nämä ovat rakkaasi silmät —
unisesti peitetyt jossain kaukana,
toisella alueella!
kuinka hän voi siellä —
ilman apua
ja tukea? —
nukkuen sikiöasennossa,
vaistomaisesti, kuin lapsi…
kuinka hän voi siellä – ilman tukeani,
minua,
joka myös
avuttomana lukittuna kotona
karanteenissa.
…mitä tapahtui?
miksi gugl-käännös on jumissa?
ei ole voimaa sietää —
kaiken tämän loputtoman,
väsyttävän hälinän keskellä
jätetty kohtalon armoihin rakkaani,
minun pupuni, minun pieni kapybara…
oi kuinka heikko,
kuinka avuttomasti kiertäen tavuni,
tunnen
vain vieraskielisten merkitysten varjoja
mutta miten voit olla hiljaa,
kun et voi halata!
kun ensimmäinen asia mitä ajattelet
kun avaat silmäsi aamulla
nämä ovat rakkaasi silmäluomet —
tiiviisti suljetut jossain kaukana,
toisella alueella…
Harmaa kaupunki
Valopilkuista autojen,
ostettu luotolla
huolimattomien idioottien,
pyyhkäisevät ohi
kuin sateenkaariheijastukset,
kuin auringonsäteet…
mutta jopa aurinko on voimaton,
kun se tulee
Moskovaan.
On aina pilvistä täällä —
vaikka olisi aurinkoista,
aina pölyistä —
silloinkin,
kun satoi minuutti sitten…
Kasteluautot ja sprinklerit
voivat juosta koko päivän —
ja niin päivä päivältä —
mutta ne eivät silti voi pestä tätä
väistämätöntä harmautta…
Kremlin tornit – ne ovat matkailijoille,
ja lukuisat kaupat
historiallisessa keskustassa
eivät myöskään ole meille,
ei paikalliselle väkijoukolle…
Nämä kadut
eivät ole tarkoitettuja kulkemiseen
vaan
ulkomaisten kirjeenvaihtajien
esittelemäksi:
katsokaa, he sanovat,
olemme myös sivistyneitä,
olemme myös
mukana
kulttuurisessa kontekstissa, vittu…
Mutta ei,
kaupunki, tätä kaupunkia —
ei ole tarkoitettu jollekin asumaan siinä.
Se on liian pölyinen —
ja kaikki sen sisällä tukehtuu
tästä pölystä,
jota ei voida poistaa millään tavalla…
Vain veri… vain veri —
aika ajoin absurdisti vuodatettu oudon,
selittämättömän huvin vuoksi —
koristaa joskus tätä harmaata asfalttia
ja tätä harmaata taivasta…
mutta koko kaupungin maalaamiseen
kaikki veremme ei riitä.
Mikko
Silti olisi mielenkiintoista
selvittää kohtalo pojan nimeltä
Mikko,
jonka kanssa aikoinaan asuimme
samassa talossa —
osoitteessa
Särkiniementie
15…
Se oli kauan sitten,
noina muinaisina aikoina,
jolloin pihoilla juoksivat jänikset,
fasaanit kävelivät ympäriinsä,
ja monet sienet kasvoivat,
vaikka kukaan ei poiminut niitä.
Mikko oli lyhyt, mutta tukeva poika,
jonka kanssa
pelasimme joskus jalkapalloa —
aina seurassamme vaalea Kari,
laiha kuin olisi hajoamassaan,
ja Markku, hidas ja flegmaattinen.
Selitimme itseämme
aina useilla eleillä
ja lisäksi hyräilimme eri sävyillä,
koska
emme puhuneet toistemme kieltä,
henkilökohtaisesti tiesin
vain sanat "rauha", "musta" ja "aukko",
ja osasin myös laskea suomeksi
yhdestä kahteenkymmeneen,
mutta mitä tulee näihin kavereihin, niin …
henkilökohtaisesti en muista,
että kukaan heistä
olisi edes yrittänyt turvautua venäjään,
jota itse asiassa
en edes odottanut heiltä.
Ja – koska tämä on edelleen runo,
eikä
eläkkeellä olevan Klim Samginin
muistelmia,
on syytä mainita, että yöllä
auringon päivällä lämmittämän asfaltin
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте