puoleen ja mietteli nyt häntä hämmästyneillä silmillä.
– Enpä olisi uskonut minkään voivan tuohon määrään vihastuttaa sinua, sanoi hän verkasti.
– Vihastuttaako? Minuako? Sinä erehdyt, isä! Niin pitkälle emme suinkaan ole tulleet. Rouva puolisoni näki hyväksi heti alusta asettauta niin korkealle ylhäisen siveytensä ja ylimyksellisen tuntonsa pylväälle, että minä, joka molemmissa niissä kohdissa olin häntä saman verran matalammalla, näin paremmaksi ainoastaan ottaa hänen kaukaa ihmetelläkseni. Kehoitanpa sinua toden takaa tekemään samaten, jos joskus sattuisit niin onnelliseksi, että saisit nauttia hänen läsnäoloaan.
Hän heittäytyi ylenkatseellisella huolettomuudella taas sohvalle loikomaan, mutta tässä ivassa näkyi kuitenkin vähän sitä vihaa, josta isä oli maininnut. Berkow pudisteli päätänsä; mutta olonsa poikansa edessä tässä asiassa oli niin tuskallinen, että hän halusi niin pian kuin suinkin tehdä tästä keskipuheesta lopun.
– Soveliaassa tilassa puhumme enemmin tästä asiasta, sanoi hän yhtäkkiä, vetäen lakkarikellonsa nähtäviin. Täksi päiväksi heittäkäämme se sikseen. Vielä on kaksi tuntia siihen kun vieraat saapuvat; minä lähden katsomaan etäämmällä olevia tehtaita; sinä et siis tulekaan seuranani?
– En! sanoi Artturi, joka taas vaipui tavalliseen toimettomuuteensa.
Berkow ei tällä kertaa yrittänytkään käyttämään isällistä valtaansa; kentiesi pojan kieltäymys tässä tilassa ei ollutkaan hänelle vastenmielinen. Hän kääntyi pois, meni ja jätti nuoren miehen yksinään; tämä näkyi nyt sattuvassa hiljaisuudessa taas vaipuman entiseen tunnottomuuteensa.
Ja sillä aikaa kuin ensimmäinen kirkas kevätpäivä hymyili tuolla ulkona, sillä aikaa kuin vuoret tuoksusivat ja metsät kimaltelivat auringon valossa, lojotteli Artturi puolipimeässä kamarissaan alaslaskettuin akkunan peittojen ja ummistettuin oviverhojen takana, niinkuin hän yksinään ei olisikaan luotu tuoretta vuori-ilmaa ja hohtavan auringon valoa ihantelemaan. Ilma oli hänelle liian raskas, aurinko kovin loistoisa; näkö-ala huikaisi häntä ja hän tunsi itsensä sanomattoman arkahermoiseksi ja heikoksi. Tämä nuori perillinen, jolle oli tarjolla kaikkea mitä maailma ja elämä voi antaa, huomasi nyt, minkä hän niin lukemattomia kertoja oli huomannut, että tämä elämä tosiaan oli hirmuisen autio ja tyhjä, ettei muka maksanut vaivaa olla tähän syntynynnäkään.
* * * * *
Uhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti kokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun Berkowille. Aatelisperheet likisestä kaupungista, erittäinkin ne, jotka kuuluvat eturiviin, pitivät itsensä muista kansaluokista jyrkästi erillään, eivätkä tähän asti koskaan alentaneet itseään niin matalalle, että olisivat lähestyneet miestä, jonka onni vasta äskettäin oli alkanut ja jota edellinen kaksipuolinen elämä yhä vielä esti pääsemästä ylhäiseen seura-elämään. Mutta kutsumus-kirje, jonka alle oli kirjoitettuna: Eugenia Berkow, syntyjään paroonitar Windeg, yleensä hyväksyttiin. Tämähän yhtähyvin oli ja pysyi ikivanhan aatelis-suvun jälkeisenä; häntä ei voitu eikä tahdottukaan kieltäymällä loukata, sitä vähemmin kun tiettiin, mikä oli pakoittanut hänen tähän avioliittoon. Ja kun nyt nuorta rouvaa kohdeltiin kaikella kunnioituksella ja sääliväisyydellä, niin mahdotontahan oli olla epäkohtelias appea kohtaan, jonka kartanossa juhlallisuus vietettiin, ja niinpä siis oltiinkin hänellekin suosiollisia. Berkow iloitsi voittoriemustaan; hän hyvin kyllä tiesi, että tämä vaan oli vähäinen alku siihen, mitä talven kululla oli pääkaupungissa pitkitettävä. Tottapa paroonitar Windegia seuroissaan ei heitettäisi huomaamatta, vaikka hän tyttärellisestä rakkaudesta oli uhrannut arvonsa: nyt niinkuin ennenkin häntä pidettäisiin vertaisenaan, huolimatta hänen nykyisestä halpasukuisesta nimestään; ja mitä tähän itse nimeen tuli, niin nähtävä oli, ettei siihenkään kuuluvan päätoivomuksen nyt enään pitäisi kaukana olemaan.
Jos tämä kunnianhimoinen pohatta toiselta puolen tunsi itsensä velvoitetuksi suurempaan kiitollisuuteen miniäänsä kohtaan, vaikka kyllä hän tänäpäivänä enemmin kuin milloinkaan oli näyttänyt ruhtinaallista ylevyyttään ja sekä Berkowille itselleen että koko hänen seuralleen pitänyt itsensä tuiki likenemättömänä, niin oli toiselta puolen pojan käytös tänä päivänä häntä yhtä paljon hämmästyttänyt kuin vihastuttanutkin. Artturi, joka ennen yksinomaisesti oli seurustellut aatelisten kanssa näytti nyt semmoiseen seuraan kerrassaan kyllästyneen. Hän oli noille ylhäisille vieraille osoittanut niin kalseata kohteliaisuutta, jopa linnaväen upseerejakin kohtaan, joiden kanssa hän muuten oli ollut hyvin ystävällisellä kannalla, näyttänyt niin ehdollista töykeyttä, että se useammin kuin kerran oli käydä loukkaavaiseksi. Berkow ei voinut lainkaan käsittää tätä uutta oikullisuutta; mitähän poikansa ajattelikaan? Tahtoiko hän kentiesi näyttää vastarintaa puolisolleen, kun näin milt'ei tahallaan vältteli hänen vieraitaan?
Ne herrat kaupungista, joilla oli naisensa muassaan, olivat jo lähteneet pois, kun eivät katsoneet hyväksi matkustaa useita tuntia pimeässä sateen lioittamilla, pohjattomilla teillä, ja näin oli emäntä saanut tilaisuuden päästä yksinäisyyteensä, tilaisuuden, jonka hän heti kohta käyttikin hyväksensä. Eugenia erosi seurahuoneista ja meni omiinsa, jota vastoin hänen miehensä ja appensa viipyivät sinne vielä jääneiden vieraiden luona.
Sillä aikaa oli Hartonenkin tullut määrätyllä tunnilla. Hän ei ollut käynyt siellä sitte kuin aikaisimmassa lapsuudessaan, jolloin hänen vanhempansa palvelus siellä rouva Berkowin kuoltua lakkasi; isännän huvila, ympärillä olevine peltoineen ja puutarhoineen, oli melkein kaikille työmiehille lukittu Kultala, johon vaan virkamiehet silloin tällöin pääsivät, jos sattumoisiin joku erittäin täydellinen asia tahi kutsumus vaati heitä sinne. Hartonen astui korkean, kukkivilla kasveilla koristetun porstuan matoilla peitettyjä portaita ylös ja kirkkaasti valaistua käytävää pitkin, kunnes siellä tapasi palvelijan, joka aamulla oli käynyt häntä käskemässä, ja tämä opasti hänen erääsen huoneesen.
Armollinen rouva tulee hetikohta – näin sanoen sulki hän oven hänen peräänsä ja jätti hänen yksinänsä.
Huone, mihin Olli astui, oli iso ja komeasti koristeltu; se oli alku kokonaiseen jaksoon loistoisia huoneita, jotka tällä hetkellä olivat aivan tyhjät. Vieraat olivat vielä puutarhan puolella olevassa ruokasalissa, mutta juuri se tyhjyys ja hiljaisuus, mikä näissä huoneissa vallitsi, teki niiden komeuden vielä enemmin silmiin astuvaksi. Syrjään siirrettyin oviverhojen kautta näki Olli esteettömästi koko tämän loistoisan huonerivin, joista toinen näytti voittavan toisensa komeuden puolesta. Kalliit, tummat samettitapeetit näyttivät imevän päivänvaloa, mutta sitä kirkkaammin leikki se seinäin ja ovien kultauksilla, huonekalujen silkki- ja atlaska-päällystöillä, kattoon ulottuvilla peilillä, jotka sen vilkkuvina säteinä heijastivat, niinkuin myös peilikirkkaalla parketti-lattialla; sitä heleämmin se valaisi kaikki ne maalitaulut, vartalokuvat ja astiat, joilla salongit olivat niin ylenmäärin koristetut. Kaikki mitä rikkaus ja ylellisyys voi luoda, oli tänne kerättynä; ihanuuden, komeuden ja loiston kokonaisuus, mikä kyllä voi huikaista sitä silmään, joka tähän asti oli tottunut asumaan vuorikaivosten hämärissä aukoissa.
Mutta tämä näkö, joka varmaan olisi hurmannut jok'ainoan hänen tovereistaan, ei näkynyt tekevän Olliin vähintäkään vaikutusta. Tosin vilahtivat hänen silmänsä tuiki synkeinä, näitten huoneitten hohtavaisuuteen, mutta ihmettelemistä ei niissä näkynyt. Ikäänkuin käydäkseen oikeutta jokaisen kalliin esineen kanssa, hän niitä katseli, ja käänsi juurikuin vihaan leimahtaen selkänsä koko huoneriville ja polki hiljaa, mutta kiivaasti, jalkaa lattiaan, kun ei vielä ketään näkynyt; Olli Hartonen silminnähtävästi ei ollut luotu kärsivällisesti odottamaan, kunnes nähtiin hyväksi häntä vastaanottaa.
Yhtäkkiä suhahti jotakin hänen takanaan. Hän kääntyi päin ja astahti tuota pikaa takaperin, sillä moniaita askelia hänestä, juuri kynttiläruunun alla, seisoi Eugenia Berkow. Hän oli tähänasti nähnyt Eugenian yhden ainoan kerran, yksinkertaiseen mustaan silkkivaatetukseen puettuna, silloin, kun hän kantoi hänet vaunuista pois; rouvan kasvot olivat silloin puoleksi