lyödä toinen kuoliaaksi.
Herra Wilpponen väistyi tavattoman sukkelasti toiselle puolen tietä, jonne jäi seisomaan perin kauhistuksiinsa.
– Mikä hillittömyys! Tukka voi pyöristyä tuommoisille perus-aatteille! Te tahtoisitte murhalla ja kuolemankolauksella näyttää rakkautenne oikeutetuksi? Olettepa, Hartonen, hirmuinen ihminen, ja tuon te sanotte äänellä ja katsannolla – niin niin, armollinen rouva sanoo totta, kun sanoo teidät hillimättömäksi luonnonvoimaksi, joka —
– Kuka sanoo minua siksi? keskeytti hänen Olli kiivaasti, ja synkeästi katsahtaen Wilpposta silmiin.
– Nuori rouva! "Hurja, hillimätön luonnonvoima", niin on hän sanonut. Hyvin nerokas lause ja teihin erinomaisen hyvästi osattu. Hartonen, – nuori kirjuri rohkeni, vaikka joksikin varuisasti, taas lähetä kumppaliaan. – Hartonen, kaikki saattaisin antaa teille anteeksi, kaikki tyyni, senkin mitä vastikään sanoitte! mutta mitä en saata teille anteeksi antaa, se on iljettävä käytöksenne armollista rouvaa kohtaan. Oletteko te yksinänne silmitön tuolle ihannuudelle ja sulolle, joka on lannistanut röyhkeämmätkin toverinne; te kartatte nähdä häntä, juurikuin olisi teillä siitä joku onnettomuus? Jos vaan näette hänen vaunussa kaukana, niin jo käännytte takaisin ja poikkeette syrjään, ja minä otan veikatakseni, että jokapäivä kuljette syrjäpolkua tirehtöörin kartanon sivutse, ainoastaan sentähden, että kentiesi kohtaisitte hänen siellä puisto-aitauksen takana, jolloin tulisitte pakoitetuksi häntä tervehtämään. Voi tuota surkeata vihaa ylhäisempiä kansaluokkia kohtaan, joka ei tee eroitusta naistenkaan suhteen! Sen sanon vieläkin, että olette hirmuinen ihminen!
Olli ei virkannut mitään! vastoin tavallisuuttaan antoi hän nuhteiden rakeina sadella kasvoihinsa, sanaakaan vastaamatta, ja vahvisti siis Wilpposta siinä onnellisessa erehdyksessä, että sen muistutuksista jo oli tekoa ollut. Tästä yltyneenä jatkoi Wilpponen:
Palataksemme pää-asiaan – nenäliinaan —
– En tiedä mihinkä lienee joutunut, keskeytti hänen Hartonen kiivaasti. Tottapa se on hävitetty tahi on Martta antanut sen takaisin. Minä en tiedä siitä mitään.
– Wilpponen oli kovin tyrmistyä tästä huolettomuudesta, millä hänen mielestään näin kallista kalua kohdeltiin, kun samassa näki Martan seisovan purnumestarin huoneen edustalla, jota olivat tulleet yhä likemmä. Kuin petolintua, ampui nuori kirjuri hänen luoksensa ja alkoi tutkia häntä puheen-alaisen nenäliinan suhteen, mihinkä se oli joutunut, oliko hän todellakin antanut sen takaisin, vai eikö se jostakin löytyisi. Ensin tyttö ei näkynyt häntä ymmärtävän; mutta oivallettuaan mistä puhe oli, hänen kasvonsa melkoisesti synkistyivät.
– Nenäliina on vielä täällä, sanoi hän vakavasti. Luulin hyvin tekeväni, kun eräänä päivänä rupesin sitä pesemään, mutta Ollihan oli kuin hulluna ainoastaan siitä, että olin koskenut siihen. Se on hänen laatikossaan.
– Noh! Olli vaanko juonitteli, kun ei tahtonut antaa minulle mitä halusin! sanoi Wilpponen loukkautuneena, pahasti katsahtaen Ollia silmiin, joka salaisella närkästyksellä oli häntä kuullellut ja nyt miltei pilkaten sanoi:
– Olkaa huoleti, herra Wilpponen! Nenäliinaa te ette saa kumminkaan!
– Ja minkä tähden en, jos rohkenen kysyä?
– Sentähden, että minä sen pidän, vastasi Olli lyhyesti.
– Mutta Hartonen —
– Kun kerran olen kieltänyt, niin se sinänsä pysyy; senhän tiedätte, herra Wilpponen.
Wilpponen korotti silmänsä ja kätensä taivaasen, ikäänkuin ottaakseen sitä todistajaksi hänelle tehtyyn vääryyteen, mutta yhtäkkiä putosivat kädet hermottomina alas ja hän itse oikaisi itsensä yhtä äkisti suoraksi, kun eräs ääni Martan takana virkkoi:
– Etkö, rakas lapsi, saata antaa minulle tietoa – kah, herra
Wilpponen! kentiesi tulen ja keskeytän huvittavan puheen?
Wilpponen seisoi äännettömänä, mutta se oli yhtä paljon tuskan tunnosta kuin ihastuksesta tämän äkkiarvaamattoman kohtauksen tähden, hänen kun nyt tapasi se rusentava tieto, että hänen, joka tähän asti aina oli ollut rouvan edessä puettuna paraisin vaatteisinsa, nyt täytyi seisoa siellä sinisessä päällystakissa, viheriässä villasessa kaulahuivissa ja tuiman tuulen kovin punastuttamane nenä-huippuneen. Herra Wilpponen, jonka ilkipilainen kohtalo oli saattanut tämmöiseen pulaan hänen ihanteensa edessä, toivotti itseään alimmaiseen vuorenaukkoon, mutta oli toki siksi älyllään, että tiesi tuskautua Hartosen tähden, joka seisoi siellä pölyisissä työvaatteissaan juuri nuoren rouvan edessä, paikalta liikahtamatta.
Eugenia oli tullut sitä tietä, joka kulki huoneitten sivutse ja astahtanut pieneen puutarhaan, mistä aluksi näki ainoastaan nuoren tytön. Vastausta kysymykseensä hän ei saanut kohta; molemmat miehet seisoivat ääneti, mutta Martta otti nyt puhuakseen.
– Me puhuimme vastikään siitä pitsi-nenäliinasta jonka armollinen rouva antoi siteeksi ja jota ei vielä ole takaisin annettu.
– Vai niin; Nenäliinastani! sanoi Eugenia huolettomasti. Senpä olin tosiaankin jo unhottanut, mutta koska olet niin hyvästi sen tallehtinut, niin saatanpa saada sen takaisinkin.
– En minä ole sitä tallehtinut, se on Ollilla! Martan silmät vilahtivat synkeästi tarkastellen Ollin puoleen, ja Eugeniakin näkyi olevan vähän pahoillaan tälle nuorelle miehelle, joka ei ollut häntä edes tervehtänytkään.
– Noh, teilläkö se on, Hartonen? Vai ettekö tahdokaan antaa sitä minulle jälleen?
Herra Wilpposella oli taas syytä suuttua Ollin "inhoittavasta käytöksestä" sillä tämä seisoi edelleen yhtä järkkymätönnä, otsa synkeästi rypistettynä ja huulet tiukalle näytettyinä, sanalla sanoen, yhtä uppiniskaisen ja röyhkeän näköisenä, kuin sinä hetkenä, kulloin oli astahtanut rouvan huoneuksiin. Voihan sen nähdäkin, että hänen ensin täytyi toden totta hillitä vihansa isäntänsä nuorta puolisoa vastaan, mutta tällä kertaa hänen parempi luonteensa sai voiton. Herra Wilpponen näki hyvin selvästi, kuinka heti rouvan äänähdettyä Hartonen häpesi käytöstänsä, kuinka tämä häpy hohtavana punana nousi aina otsaan asti, ottipa pois sen vihaisen röyhkeydenkin hänen käytöksestään. Hänen nuhdesaarnansa ei siis ollut jäännyt aivan tehottomaksi; kuinkapa muuten se yksipintainen Hartonen, jota muuten ei saatu hyvällä eikä väkisin mihinkään pakoitetuksi, olisi hiljaisella kuuliaisuudella noudattanutkaan yhtä ainoata kysymystä, niinkuin hän nyt teki, kun meni tupaan ja muutamain minutien kuluttua palasi nenäliina kädessä.
– Kas tässä, armollinen rouva.
Eugenia pisti nenäliinan, jota ei näyttänyt pitävän minkään veroisena, lakkariinsa.
– Ja nyt, herra Wilpponen, koska olen tavannut teidät täällä, niin saattanette paraiten antaa minulle erään tiedon. Minä olen nyt ensi kerran kävellyt koko matkan tänne ja näen että silta, joka vie puistoon, on rautaportilla suljettu. Saadaanko se auki, vai pitääkö minun palatessani tehdä koko tuo kierros tehtaan kautta?
Hän osoitti sitä ainoastaan muutamain askelten päässä olevaa siltaa, joka vei päälitse pienoisen kaivannon, mikä oli tällä puolen puiston rajana, ja oli rautaisella portilla varustettu. Herra Wilpposen tila oli tuskallinen. Rauta-portti oli tosiaanki lukossa; tahdottiin näetten tällä tavoin estää puistoon pääsemästä työmiehiä, jotka osaksi asuivat tällä puolen, mutta avain oli puutarhurilla, ja Wilpponen tahtoi rientää, niinpä lentää sitä noutamaan, jos armollinen rouva päättäisi odottaa siksi kun —
– No ei, no ei! keskeytti hänen Eugenia vähän äkillisesti. Sittehän tulisitte kulkemaan kahdesti sen matkan, jota tahdon välttää, ja odotus kävisi vähän pitkänlaiseksi. Ennen palaan samaa tietä.
Wilpponen ei tahtonut antaa rouvan sitä tehdä! hän pyysi ja rukoili nuorta rouvaa suomaan hänelle sen onnen, että saisi tehdä hänelle tämän jättiläis-palveluksen, kun