kasken poltti,
koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi,
kypeniksi kyyetteli.
Siitä vanha Väinämöinen
otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan,
kesäkärpän kämmenestä.
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
ahollen ylenevälle.
"Akka manteren-alainen,
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.
"Nouse, maa, makoamasta,
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!
Tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota
kynnöstäni, kylvöstäni,
varsin vaivani näöstä!
"Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Piä pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät!
Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä,
etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
touoille tohiseville!"
Tuo Ukko, ylijumala,
taatto taivon valtiainen,
piti pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät.
Iätti iästä pilven,
nosti longan luotehesta,
toisen lännestä lähetti,
etelästä ennätteli;
syrjin yhtehen sysäsi,
lomituksin loukahutti.
Vihmoi vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirotti
orahille kasvaville,
touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen,
kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmeästä,
Väinämöisen raatamasta.
Jopa tuosta toisna päänä,
kahen, kolmen yön perästä,
viikon päästä viimeistäki
vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
kyntöänsä, kylvöänsä,
varsin vaivansa näköä:
kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.
Siinä vanha Väinämöinen
katseleikse, käänteleikse.
Niin tuli kevätkäkönen,
näki koivun kasvavaksi:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty
koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen,
helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta,
tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni!"
Kolmas runo
Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita,
noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta,
urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen,
sai sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi
paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi,
luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville
kera Väinön voitteloille.
Iso kielti poikoansa,
iso kielti, emo epäsi
lähtemästä Väinölähän
kera Väinön voitteloille:
"Siellä silma lauletahan,
lauletahan, lausitahan
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi,
jaloin