Luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.
"Vuoresta on vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
"Mätäs on märkä maita vanhin,
paju puita ensimäinen,
hongan juuri huonehia,
paatonen patarania."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mitä enemmin,
vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Muistan vieläki vähäisen!
Muistanpa ajan mokoman,
kun olin merta kyntämässä,
meren kolkot kuokkimassa,
kalahauat kaivamassa,
syänveet syventämässä,
lampiveet on laskemassa,
mäet mylleröittämässä,
louhet luomassa kokohon.
"Viel' olin miesnä kuuentena,
seitsemäntenä urosna
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä,
taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa,
aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa,
taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nähty,
kun on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin,
kalahauat kaivettihin,
syänveet syvennettihin,
lampiveet on laskettihin,
mäet mylleröitettihin,
louhet luotihin kokohon.
"Eikä lie sinua nähty,
ei lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa,
aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa,
taivoa tähitettäissä."
Se on nuori Joukahainen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mieltä,
kysyn mieltä miekaltani.
Oi on vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen!
Lähe miekan mittelöhön,
käypä kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En noita pahoin pelänne
miekkojasi, mieliäsi,
tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki
lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy miekan mittelöhön,
lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi laulan,
alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot
sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon,
läävän nurkkahan nutistan."
Siitä suuttui Väinämöinen,
siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan,
sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut,
lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon,
joit' ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana,
kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Lauloi vanha Väinämöinen:
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen:
vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin,
raiat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian:
lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun
meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen
kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan
salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren
kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut
havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan,
sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä
pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä
umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen
hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen
halki taivahan tähiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen:
lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen
jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa,
matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon
kera vanhan Väinämöisen.
Jaksoitteli jalkoansa:
eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti:
siin' oli kivinen kenkä.
Siitä nuoren Joukahaisen
jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä