ei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti ennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä "Sota ja rauha" romaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin pääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut silloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun elämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on tunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu tapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen muutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota suurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi monta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä ylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen. Hänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen aikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät olleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui omalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin, eipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa, liikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista, jota hän kaikkia "alempisäätyisiä" kohtaan tunsi. Tosin jo ylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen suuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja Sevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava yhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin uneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja keisarin sivusadjutantin arvoa.
Mutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä kohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan ilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella lämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä harrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi hänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin kuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan kehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun suuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista luonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja ihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui häneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan suuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä, missä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea sisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka usein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus johtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen sotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen silmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut mitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma minä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus vaan oli mielessä.
Tämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten yhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin ylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien elämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä, kuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät heidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä lähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi vastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen elävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja ihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä suurempaa jalansijaa.
Yhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa vaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti. Etenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus Toistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja olleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka suuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia, niin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on täytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan kehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia, joita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet omiaan voimakkaimmiksi tekemään.
Kaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus ja – ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä "Sota ja rauha" romaanissa. Onkin sanottu, – ja täydellä syyllä – että sen romaanin varsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen, vaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy tietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta lopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä minne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman huomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä ilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen sotamies Karatajef.
Mutta "Sota ja rauha" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja – jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista lähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä ja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys yksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun toiminnan mitättömyydestä.
On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim, v. 1869: – "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus, mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies maailmassa. – Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä, miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään elämänvietti.
Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä", alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti toimivaan laumaan – nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa, tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien, itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.
Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan. Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä suorastaan naurettavaksikin. On vanha