surumielisyys.
Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.
– Kesken kaiken – entäpäs perheenne, – hän sanoi. – Kuulkaahan, tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin. Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.
Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.
– Ajattelen usein, – jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen, siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että nyt alkaa sydämellinen keskustelu: – ajattelen usein, miten väärin on elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi sellaista verratonta lasta, – Anatolia, nuorinta poikaanne en tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä ansainnut.
Ja hän hymyili haltioissaan.
– Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.
– Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti. Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin…
Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.
– Mitä luulette voivani tehdä! – sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen hölmö, mutta Anatol – hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, – bän sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.
– Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en teitä mistään voisi moittia, – sanoi Anna Pavlovna, kohottaen haaveksivasti silmiään.
– Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni ovat – elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä sille voi?..
Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa. Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.
– Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia? Sanotaan, – hän jatkoi, – että vanhoillapiioilla on naittamisraivo. En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme, ruhtinatar Bolkonskin.
Ruhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin ja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä asiaa oli ajatellut.
– En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? – hän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten ajatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) – Miten ovatkaan asiat viiden vuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni… Onko ruhtinattarenne rikas?
– Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo kuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi unheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat "Preussin kuninkaaksi". Hän on sangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin onneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja jonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.
– Kuulkaahan, rakas Annette, – sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä ystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin. Järjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän on hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.
Ja hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja viehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan pudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.
– Odottakaa, – sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun asiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy hyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.
II
Anna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin hienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja – luonteisia ihmisiä, mutta kaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin tytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen hänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen rinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin merkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni ruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä siunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi vielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt, ruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui myös abotti Morio ja monet muut.
– Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? – puheli Anna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen vanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan purjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi vieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja poistui aina tämän tehtyään.
Kaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä tunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen juhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin tyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin. Hän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja keisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi. Kohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon luota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan velvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä lähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön, joka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen kaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli hampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten hurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina todellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin, puutteellisuus – huulen mataluus ja puoliavoin suu – teki hänet erikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi ja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta uhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja ikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan tulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen seurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja alati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät hampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja näin luuli jokainen.
Pieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein askelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen teekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä hänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.
– Otin työn mukaani, – hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen kaikille yhteisesti. – Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut pahaa pilaa, – lausui hän emäntään kääntyen: – kirjoititte, että teillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.
Ja hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun, harmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli peitetty leveällä nauhalla.
– Rauhoittukaa,