jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen valmistamaan.
Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa luona ja oli mitä hellin poika ja veli.
VI
Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään. Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen, siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.
Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden, ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä, samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä, semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.
– Mitä siis on tapahtunut? – kysyi hän itseltään.
– Tapoin rakastajan, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? – Siksi, että sinä olet mennyt hänen kanssaan naimisiin, – sanoi sisäinen ääni.
– Mutta missä suhteessa olen syyllinen? – hän kysyi. – Siinä, että otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet. – Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät sanat: "Je vous aime".2 Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, – ajatteli hän, – tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."
Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui. Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa, miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa, joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin, hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.
"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", – hän ajatteli; – "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin, etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.
"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta; tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä, että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan minusta lapsia tule."
Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö … mene ja koeta itse … allez vous promener", niin oli hänellä tapa puhua. Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää, miksikä hän ei häntä rakastanut. – Niin, en ole koskaan häntä rakastanut, – puheli Pierre itsekseen; – minä tiesin, että hän on irstas nainen, – Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut sittenkään sitä uskoa. – Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta teeskennellen vastaten katumukseeni!
Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän pureskeli itse surunsa.
– Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, – puheli hän itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin hänelle tuon: "Je vous aime", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin kuin valetta, – puheli hän taas. – Minä olen syypää ja olen velvollinen kantamaan… Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah, kaikki on roskaa, – hän ajatteli, – sekä häväisty nimi että kunnia, kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.
Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että he sanoivat hänen olevan kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin, jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken. Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys iäisyyteen verraten?
Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "Je vous aime?" hän yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "Mais que diable allait-il faire dans cette galere?"3 ja hän naurahti: itseään hän nauroi.
Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan hänestä ainiaaksi erota.
Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.
Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä muistamaan, missä hän oli.
– Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, – sanoi kamaripalvelija.
Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun, hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa en diademe ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä, korvat kumussa