vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin, jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa. – "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", – arveli Pierre. – "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä, pakenisin, vetäytyisin jonnekin", – pälkähti hänelle päähän. Mutta juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia, kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"
Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.
– En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, – sanoi hän aralla äänellä, – enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä, perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen, ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa vertaan sen tähden… Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te kiivastuitte…
– Oh niin, hirveän tyhmästi … – Pierre sanoi.
– Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta, mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat anteeksipyyntöönne, – sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että asiasta vielä tulisi täysi tosi). – Tiedätte, kreivi, paljon jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin. Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen…
– Ei, mitä tässä on puhumista! – sanoi Pierre, – olkoon… Onkos siis valmiina? – hän lisäsi. – Sanokaa minulle vain, minne on mentävä ja minne ammuttava? – sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.
Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.
– Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, – puheli hän.
– Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, – sanoi Dolohof Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni myös määrätylle paikalle.
Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat, Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat, jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.
V
– No, aletaan! – sanoi Dolohof.
– Kuinkas muuten, – sanoi Pierre yhä hymyillen.
Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään, riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa. Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:
– Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa toisianne lähestyä.
– Yks'! Kaks'! Kolme! … kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi syrjään.
Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti. Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla, loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.
Sanottaissa kolme alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan, sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa. Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi hänen luokseen ja sanoi jotakin.
– E … e … ei, – lausui Dolohof hampaidensa välistä – ei, ei ole päätetty, – ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.
– Olkaa niin … – alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa loppuun … – olkaa hyvä, – lausui hän väkisten.
Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi: "rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä, kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat, vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.
– Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla – sanoi Nesvitski.
– Suojelkaa! – huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää kestää.
Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja Dolohovin häijyn huudon.
– Ohi! – kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot maahan päin.
Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:
– Tyhmästi … tyhmästi! Kuolema … vale … hän toisteli, otsaansa rypistellen.
Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.
Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta Dolohovia.
Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään, tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän autuaallinen ilme.
– No, mitä? Miten on laitasi? – Rostof kysyi.
– Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa,