luulen Emilian sitä toivovankin, tietysti koetellaksensa, onko hänen sulhonsa rakkaus hänen kuolemattomaan sieluunsa todellinen. Varmaankin Emilia vaatisi sulhoaan yhtä hehkuvasti rakastamaan morsiantansa, vaikka tämä myyränkin muotoiseksi muuttuisi. Olen oikein huolestuneena. Emilian muoto on kovin vaihteleva, levottomana ja surullisena ei hän ole sama ihminenkään kuin milloin hän on iloisella ja hyvällä mielellä.
Hyvästi vielä kerran.
Lisää: Tiedätkö, kuka Emilian tulee vihkimään. Provessori L., hän, joka näyttää niin hirveän totiselta, joka on vääräsäärinen ja punasilmäinen, ja jonka nenässä on kaksi suurta nystermää. Hän on nykyään päässyt tänne kirkkoherraksi. Isäni pitää häntä suuressa arvossa. Minä puolestani en suinkaan halusta antaisi häteläsilmäisen papin itseäni vihkiä. Mutta minähän en naimisiin menekkään ennen, kuin vasta kahden vuoden kuluttua taikka kentiesi syksyllä, tuota siis ei vielä tarvitse ajatella.
Olinpa melkein unhoittamaisillani noita lukemattomia terveisiä, joita koko perheemme sinulle lähettää.
Minä noudatin kohta Julian kutsumusta ja tulin, kuten jo nähtiin, eräänä iltana helmikuun loppupuolella eversti H: lle.
Vielä on minulla muutama sana sanottavana tuon illan tapahtumista, joihin taaskin liitän kertomukseni juoksun.
Sokea, joka pitkän ajan oli istunut hiljaa ja ääneti, sanoi nyt äkkiä ja jotenkin kiivaasti: "minä tahtoisin laulaa": Helena nousi kohta häntä istuttamaan pianon ääreen sekä istui sitten säestääksensä hänen lauluansa. Sokea jäi seisomaan. Helena kysyi, mitä hän mieli laulaa. "Ariadne à Naxos" vastasi hän lyhyesti ja jyrkästi. Nyt alkoivat. Alussa ei tuon sokean laulu minua miellyttänyt; hänen äänensä oli voimakas, synkeä, melkein kamoittava, mutta jota kauemmin häntä kuunteli ja jota suuremmalla tarkkuudella, sitä paremmin havaitsi, miten hänen laulunsa lumoavalla totuudella ilmaisi tunteita, ja sitä enemmän se myöskin kuulioita viehätti; oikeinpa tuntui vilun-väreitä ruumiissa, sydän sykki, ja me ikään kuin seurasimme Ariadnea, kun hän kiihtyvän tuskan vallassa etsii lemmikkiänsä ja häntä huokeammin keksiäksensä nousee kallion huipulle. Säistö tässä kohden oivallisesti osoittaa hänen kiipeemistänsä; luuleepa näkevänsä, miten hän, sydän aavistuksia täynnä, hengästyneenä kiirehtii eteenpäin. Vihdoinkin hän huipulle ennättää, katsahtaa avaruuteen ja havaitsee kaukana merellä valkoiset purjeet, jotka hänen näkyvistänsä etenivät etenemistään. Tuo sokea koko sielunsa innolla seurasi Ariadnea, melkeinpä olisi uskonut, että hänen silmänsä, jotka eteensä tirkistivät, näkivät jotakin muuta kuin pimeyttä. Kyyneleet nousivat välttämättömästi kaikkien silmiin, kun hän sydäntä vihloavan surun ja rakkauden valtaamana, mikä kuvautui hänen sekä muodossansa että äänessään, Ariadnen kanssa huusi: "Teseo, Teseo!" Juuri kun hänen innostuksensa ja meidän mieltymyksemme oli ennättänyt korkeimmalleen, nousi eversti äkkiä istualta, meni pianon luo, tarttui laulajattaren käteen ja vei hänen sanaakaan sanomatta istumaan sohvalle, johon hän myöskin itse istahti hänen rinnallensa. Minä huomasin sokean kiivaasti vetävän kätensä pois everstin kädestä. Hän oli kalman kalpeana ja aivan haltioissaan. Tämä kaikki ei ollenkaan näyttänyt muita kummastuttavan paitsi minua. Nyt alkoi vain kaikellaisista joutavista asioista keskustelu, johon kaikki muut yhtyivät paitsi sokea. Hetken kuluttua sanoi eversti hänelle: "sinä tarvitset lepoa", ja tarttui samassa hänen käteensä sekä talutti häntä huoneesta pois sitte, kuin tuo sokea ensin melko juhlallisesti oli hyvästijätöksi noikannut. Juuri huoneesta mennessään huusi eversti: "Helena!" ja Helena seurasi heitä.
Hetken perästä minäkin menin huoneeseeni siellä lepoa nauttiakseni, mutta sokean muoto joka ehtimiseen kuvautui silmieni eteen, yhä esteli minua nukkumasta; minä kuulin hänen huikean äänensä sekä näin tuon tunteita ilmaisevan muodon ja koetinpa arvata niitten tunteitten luontoa, jotka hänen sydämmessään riehuivat.
Minä en vielä nukkumaan ehtinyt, kun Emilia ja Julia hiljaa hiipivät huoneeni vieressä olevaan kammariinsa. Väliovi oli auki, ja minä kuulin mitä puoli-ääneensä keskustelivat. Julia sanoi vähän harmistuneena: "sinä haukottelet, sinä huokaat, ja kuitenkin tulee Algernon huomenna! Emilia, sinulla ei ole tuntoa enemmän kuin paperirasialla!"
Emilia. Mistäs tiedät, vaikka sen tekisin sulasta myötätuntoisuudesta, sillä ehkä Algernon juuri tällä haavaa tekee ihan samoin.
Julia. Sitä ei hän tee, siitä olen aivan varma. Ennemmin luulen hänen tuosta ilosta, kun tietää sinun jo pian näkevänsä, joutuvan niin malttamattomaksi, ett'ei hän tiedä, seisooko hän yhdellä vai kahdella jalalla.
Emilia. Hänen viimeisen kirjeensä takiako sinä tuohon päätökseen olet tullut?
Julia. Sehän oli kirjoitettu tulisimmassa kiireessä. Eikä sitä kukaan aina yhtä hyvin kykene kirjoittamaan; ehkä hänessä oli kova päänkivistys … taikka nuhaa … taikka kentiesi hän oli kylmettynyt.
Emilia. Olkoon kaikkia mitä suvaitset, mutta eipä kukaan saata syystä kaunistella tuota kirjeen tyhjää, kylmää loppupuolta.
Julia. Mutta Emilia, minä vakuutan, että siinä on kirjoitettuna – "hellimmällä uskollisuudella".
Emilia. Ja minä olen varma, että siihen varsin kuivasti ja kylmästi on piirretty: "kunnioituksella ja ystävyydellä olen aina" – aivan kuten vieraalle henkilölle, jolle tavallisesti kirjoitetaan: "kunnioituksella" j.n.e. sillä missä hellimpiä tunteita puuttuu, siinä tuo köyhä kunnioitus saa olla parsimassa. Missä on yölakkini? kah tuossa. Hohoh! hohoh! Sinä Julia, näet kaikki aivan ruusuhohteessa!
Julia. Minä näen, että sulhasten tulee olla varoillaan ett'eivät puhu kunnioituksesta… Mutta varmaan tiedän, ett'ei Algernon ole käyttänyt tuota hirveätä sanaa, vaan päin vastoin jotakin oikein harrasta ja sydämmellistä. Emilia kulta, tuo kirjeesi tänne. Saatpa nähdä, että olet häntä väärin tuominnut.
Emilia. Sinun mieliksesi tuon kirjeen tänne. Saammepa nähdä, että minä olen oikeassa!
Julia. Me saamme nähdä, että minä olen oikeassa!
Nyt toi Emilia kirjeen. Sisarukset lähenivät kynttilää.
Tarkemmin nähdäksensä kirjeen sisältöä, Julia niisti karren kynttilästä, jonka hän, joko tahallaan taikka tapaturmasta, sammutti. Nyt vallitsi pimeys ja äänettömyys, mutta hetken perästä kuului Emilian iloinen nauru, joka tarttui Juliaan, ja minä lisäksi vielä tein sen kolmi-ääniseksi. Etsien ja kuukuellen pöytien ja tuolien välitse he vihdoin löysivät vuoteensa ja huusivat nauraen minulle: "hyvää yötä, hyvää yötä!"
Seuraava päivä oli noita puuhamis- ja puhdistus-päiviä jommoisia kaikissa hyvin järjestetyissä taloissa aina välimiten on, ja joita saattaa verrata raivoavaan myrsky-ilmaan, jonka tuulten ja sateitten tauottua luonto taas virkistyneemmässä ja kauniimmassa muodossa tulee näkyviimme.
Nyt pestiin, huhdottiin, tuuletettiin ja tomutettiin joka nurkkaa ja pieltä. Armo, joka itse tahtoi kaikesta huolta pitää, kulki lakkaamatta edes ja takaisin ovissa jättäen net useimmiten kaikki aivan auki, josta syystä huoneisiin syntyi ristituulta. Pelastuakseni kylmettymisestä ja hammas-taudista pakenin huoneesta huoneeseen, kun vihdoin toisessa kerroksessa Helenan kammarissa löysin tyvenen sataman. Tämä vähäinen huone oli mielestäni kauniin ja hauskin koko talossa. Sen ikkunat olivat päivän-puolella. Seinissä riippui kuvia, enimmiten kauniita maisema-kuva. Näitten joukossa oli mainittavimmat kaksi Fahlcranz'in tekemää, joihin tämä suuri taiteilia oli luonut sen viehättävän tyvenyyden, jonka ihana kesä-ilta luontohon levittää, ja mikä aina mahtavasti ihmis-sydämmiin vaikuttaa. Niihin silmiin, jotka tätä maisema-kuvausta tarkkaan katselivat, ilmaantui piankin suloista haaveilua ja tämä juuri oli varma todistus kuvien täydellisestä ihanuudesta.
Huone-kalut olivat kauniit ja mukavat. Piano, maalaus-jalat ja hyvillä kirjoilla varustettu kaappi näyttivät kyllin, ettei tässä ahtaassa piirissä puuttunut mitään siitä, mikä tekee jokaisen hetken meidän kodissamme hauskaksi ja estää meitä kaipaamasta ulkonaisen maailman huvituksia.
Suuret,