kanssa, tämä kun oikein tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä.
"Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu taikka nähty? Kuule, Piete! Juuri sen vuoksi, että Emilia tänään odottaa Algernon'ia tänne, tahtoo hän pukea ylleen rumimman hameensa, … niin, semmoisen hameen, jossa hän ei ole muotoisensakaan! eikä siinäkään ole tarpeeksi, hän tahtoo vielä vyötärölleen nauhan, joka on vahva kuin kapalovyö, ja hiuksiinsa kamman, joka varmaankin on jonkun hirveän noita-akka vainajan jäljelle jäänyttä omaisuutta, niin hirveän ruma se on! Nyt olen jo neljänneksen tunnin tässä kiistellyt tuon onnettoman vaatetuksen takia, … mutta turhaan".
"Jos minä", sanoi Emilia arvokkaasti, "Algernon'in silmissä ainoastaan hameen taikka kamman vuoksi muutun miellyttäväksi taikka vasten-mieliseksi, niin…"
"Katsos siinä se nyt on!" sanoi Julia varsin toivotonna; "nyt olemme ehtineet koetuksiin, enkä enään tiedä kuinka rumaksi ja kamalaksi hän saattaa itsensä muodostaa, sillä koettaaksensa, onko Algernon jalossa uskollisuudessa kaikkia mainehikkaita romanisankareita etevämpi. Minä rukoilen, älä vain millään muotoa leikkaa pois korviasi taikka nenääsi!" Emilia nauroi. "Ja sinähän saattaisit varsin helposti olla niin kaunis, niin suloinen!" lisäsi Julia aina hartaasti rukoillen ja koetti samalla saada haltuunsa tuon onnettoman hameen ja kamman.
"Minä olen päättänyt olla näissä vaatteissa tänään", sanoi Emilia vakaasti, "ja sen olen syystä tehnyt, mutta jos sillä herätän sinun ja sulhoni kauhun – niin saan kohtalooni tyytyä".
"Emilia kyllä sentäänkin tulee kauniiksi", sanoin minä Julialle, häntä siten lohduttaakseni; "mene sinä nyt vaatettamaan itseäsi päivällisiksi. Muista, että sinulla myöskin on sulhanen, jota sinun tulee miellyttää".
"Hohho, tuo ei ole vaikeaa; vaikka asettaisin säkin hameekseni ja ruukun päähäni, net hänen mielestänsä kaunistaisivat minua varsin erin-omaisesti".
"Sinä siis luulet", lausui Julia, "ett'ei Algernon katsele minua samoin, kuin Arvid sinua".
Julia näytti vähän hämmästyneeltä.
"Mene nyt, mene", keskeytin minä heitä, "muuten emme koskaan tule valmiiksi; mene nyt Julia, minä autan Emiliaa ja menenpä vaikka vedolle, että hän vasten tahtoansakin tulee kauniiksi". Julia läksi vihdoinkin Helenan luo, hän kun joka päivä kampasi Julian erinomaisen kauniita hiuksia.
Yksin jäätyäni Emilian kanssa ja auttaissani hänen ylleen tuota tosiaankin huonon-näköistä harmaan-ruskeata hametta, sanoin hänelle muutamia minun mielestäni viisaita sanoja hänen mielen-tilastansa ja käytöksestänsä. Hän vastasi minulle: "myönnän kyllä, ett'en ole semmoinen kuin minun pitäisi oleman … minä toivoisin olevani toisellainen, mutta tunnenpa sydämmessäni niin vähän rauhaa ja onnea, että väliin en voi hallita itseäni. Minä olen nyt tekemäisilläni liittoa, johon minun ehk'ei olisi ikänä pitänyt ryhtyäkkään". Ja jos tällä ajalla, jona vielä kihloissa olen, tulen vakuutetuksi siitä, ett'ei epäilykseni ole perustuksia vailla, silloin ei mikään maailmassa saata estää minua liittoamme peruuttamasta ja siten välttämään elinaikaiseen onnettomuuteen joutumista. Sillä jos totta onpi, että onnellisessa avioliitossa on kuten taivaan taloissa, niin yhtä varmasti onnettomassa on kuten paholaisen tuvissa".
"Jollet rakasta sulhoasi", sanoin minä, "on tuo tosiaankin ihmetyttävää, että olet antanut asian joutua näin pitkälle".
"Jollet rakasta?" toisti Emilia hämmästyneenä, "totta maar häntä rakastan, ja sepä se juuri on pahin onnettomuus, sillä rakkauteni estää minua näkemästä hänen vikojansa".
"Sitä ei suinkaan kukaan otaksuisi siitä päättäen, mitä tässä äsken puhuit", vastasin minä hymyillen.
"Voi on! on tuo kuitenkin totta!" sanoi Emilia, "muutamat niistä ovatkin niin silmiin pistäviä, ett'ei saata olla niitä näkemättä; hän esimerkiksi on – liian nuori!"
"Semmoinen kelvotoin!" sanoin minä nauraen, "tuohan tosiaankin on konnamaista!"
"Niin naura sinä vain! Minusta tuo todellakaan ei ole hauskaa. Sitä en juuri tahdo sanoa, että syy on hänessä, mutta vika se kuitenkin on siinä suhteessa, että minä tahtoisin vanhemman miehen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha ja siis juuri jäähyväisiä sanomaisillani nuoruuden iälle, hän on minua vain kaksi vuotta vanhempi ja siis mieheksi vielä varsin nuori. Minä olen jo arvokas eukko, kun hän vielä on mies parhaallaan. Hän ehkä on taipuvainen kevytmielisyyteen – ja menee halusta pois vanhasta ikävästä vaimostaan tuonne…"
"Hohoh, hohoh!" keskeytin minä häntä, "tämmöinen pakkovarovaisuus on melkein liikaa. Onko sinulla mitään syytä siihen luuloon, että hän luonnostaan on kevyt-mielinen?"
"Ei juuri erittäin … mutta tänä kevytmielisenä aikakautena löytyy uskollisuutta ja kestäväisyyttä ylen harvassa. Minä tiedän, ett'en ole Algernon'in ensimmäinen rakkaus, ja kukapa sitä takaa, että olen viimeinen? Vaikka mitä voisi kärsiä ennen, kuin mieheni uskottomuutta … mutta sitä en kestäisi. Minä olen sen sanonut Algernon'ille, ja hän on vakuuttanut … mutta mitäpä ei lempiä vakuuta armaallensa? – Ja sitä paitsi, mistä minä tiedän, rakastaako hän minua sillä totisella rakkaudella, joka ainoastaan on kestäväinen? Mahdollista, että hän minuun on vain vähän mieltynyt – ja semmoinen mieltyminen on ainoastaan heikko katkeava lanka! Myöskin olen ajatellut (ja tuo on usein minua hirveästi harmittanut), että rikkauteni taikka net varat, jotka kerran olen saava, ovat jotakin vaikuttaneet…"
"No nyt sinä lasket liikoja!" sanoin minä. "Sinä näet aaveita keskipäivällä. Kuinka saatatkaan tuommoisia turhia luulla? Olethan tuntenut häntä…"
"Ainoastaan kaksi vuotta", keskeytti Emilia, "ja melkein ensi hetkestä, jolloin tutustuimme, liehui hän ympärilläni ja näytti tietysti ainoastaan miellyttävimmät puolensa… Ja kukapa kykenee miehen sydäntä tutkimaan? Katsos, Piete, minä en saata sanoa, että tunnen sitä miestä, johonka kohtaloni liitän. Mitenkä olisinkaan saattanut oppia häntä tuntemaan? Kun näkee toinen toisensa ainoastaan hienossa sivistyneessä seura-elämässä, jossa luonto ei juuri koskaan pääse näkyviin, oppii ainoastaan tuntemaan toistensa ulkonaisia ja pintapuolisia ominaisuuksia. Ihmisellä saattaa olla paha, äkäinen luonto, hän saattaa olla saituri, ja mikä pahinta, ilman mitään uskontoa, ja kuitenkin on mahdollista, että hänen kanssaan on seurustellut monta vuotta mitään näistä aavistamatta; ja hän, jota tämmöinen henkilö koettaa miellyttää, siitä vähimmän selkoa saa".
Minä en tietänyt, mitä tähän olisin vastannut; tämä kertomus oli mielestäni tosi, eikä Emilian pelkokaan ollut perätöin. Hän jatkoi: "jos olisi tuntenut toisiansa kymmenen vuotta, ja jospa vielä olisi matkoilla yhdessä oltu, – sillä matkoilla ei aina tule varoillansa oltua, siinä enimmiten oikea luonto ja mielen-laatu tulee näkyviin … silloin jotenkin varmasti saattaisi sanoa, minkä ilman lapsia ollaan".
"Tuo keino", minä sanoin, "ollee jotenkin pitkällinen ja vaivalloinen, vaikka se hyvältäkin näyttää, ja olisi ehkä sopinut rakastajille, jotka elivät ristiretkien aikoina. Nyky-aikaan kävellään 'Kuninkaattaren-kadulla' ja ajetaan ehkä joskus pohjoiseen tulliin asti. Enempää ei sovi pyytääkään. Tällä matkalla näkee maailmaa ja tulee myöskin maailman näkyviin; ihmiset tervehtivät toisiansa, he puhuvat, laskevat leikkiä, nauravat ja pitävät toisiansa niin sievinä, ett'eivät tämän lyhkäisen matkan päätettyänsä ollenkaan arveluttavaksi näe tuota pitkää elämän matkaa, jota yhdessä menevät astumaan. Mutta, jättäkäämme leikkipuhe; etkö koskaan ole suoraan puhunut sulhosi kanssa niistä asioista, joissa sinä tahtoisit tuntea hänen mielipiteensä?"
"Olen monta kertaa", vastasi Emilia, "varsinkin kihloihin jouduttuamme, ja aina olen hänessä ollut huomaavinani semmoisia mielipiteitä, joita olen toivonutkin; mutta voi! Ihminen uskoo aina halusta, sen mitä hän toivoo. Mahdollista myöskin on, että Algernon, minua kun tahtoi miellyttää, olisi innoissaan erehtynyt mielipiteistään. Minä olen päättänyt koettaa tällä ajalla, jolloin vielä vapaa olen, kaikin tavoin saada selkoa asiain oikeasta ja todellisesta