tasalla istui nurkassa tuomari-istuimen luona kaksi henkilöä, joihinka hänen silmänsä kiintyivät niin välittömästi ja muuttuneella ilmeellä, että kaikki häneen tähdätyt silmät nyt kääntyivät heihin.
Katsojat näkivät edessään vähän päälle kahdenkymmenen olevan nuoren naisen, ja herrasmiehen, joka silminnähtävästi oli hänen isänsä ja joka herätti huomiota valkoisilla hiuksillaan ja erityisellä jännitetyllä kasvojensa ilmeellä, mikä ei osottanut pontevuutta, vaan mietiskelyä ja itseensä sulkeutumista. Tämän ilmeen vallalla ollessa teki hän vanhan vaikutuksen, vaan sen haihduttua – kuten tällä hetkellä puhuessaan tyttärensä kanssa – oli hän kaunis mies, miehuutensa parhaassa ijässä.
Hänen tyttärensä oli pujottanut toisen kätensä hänen käsivarteensa, siinä hänen vieressään istuessaan, ja laskenut toisen kätensä sen päälle. Kauhussaan näytelmästä ja säälistä vankiin oli hän painautunut lähelle isäänsä. Hänen otsansa ilmaisi selvästi kasvavaa kauhua ja osanottoa, joka ei nähnyt muuta kuin syytetyn vaaraa. Se oli siihen niin selvästi, niin voimakkaasti ja niin luonnollisesti piirretty, että katsojat, jotka tähän asti olivat olleet tunnottomat vankia kohtaan, sulivat tyttöä katsoessaan ja kuului kuiskaus: "Keitä he ovat?"
Jerry sananviejä, joka oli tehnyt omia havaintojaan omalla tavallaan, ja joka ajatuksissaan oli imenyt ruosteen sormistaan, kurkoitti kaulaansa kuullakseen keitä he olivat. Ihmisjoukko hänen ympärillään oli hitaasti levittänyt ja lähettänyt kysymyksen eteenpäin lähimpänä seisovalle oikeudenpalvelijalle, ja hänen luotaan kääntyi ja kulki se vielä hitaammin takasinpäin; viimein ennätti se Jerryn luo:
"Todistajia."
"Millä puolella?"
"Vastaan."
"Ketä vastaan?"
"Vankia vastaan."
Tuomari, jonka silmät olivat kulkeneet samaan suuntaan, kokosi taas katseensa, nojasi tuoliinsa ja tarkasteli herkeämättä miestä, jonka elämä oli hänen kädessään. Nyt nousi yliprokuraattori punoamaan köyttä, terottamaan piilua ja iskemään naulat mestauslavaan.
KOLMAS LUKU
Pettymys.
Herra yliprokuraattorin oli ilmotettava valamiehille, että heidän edessään oleva vanki, joskin ikänsä puolesta nuori, oli vanha niiden petollisten vehkeiden harjoittamisessa, jotka hänen nyt oli elämällään maksettava. Vielä ilmoitti hän, ettei vangin yhteys maan vihollisen kanssa ollut alkanut tänään, eikä eilen, eikä menneenä vuonna, eikä sitä edellisenäkään. Että vanki oli varmasti pitemmän aikaa harhaillut Ranskan ja Englannin välillä salaisissa asioissa, joihin hän ei ole saattanut antaa tyydyttävää selitystä. Että jos salavehkeitten luonnossa olisi menestystä (onneksi ei niin ollut) ei hänen hankkeittensa todellista ilkeyttä ja rikollisuutta olisi saatu ilmi. Mutta että Kaitselmuksen johdannosta eräs peloton ja moitteeton henkilö rupesi urkkimaan vangin hankkeita ja kauhusta tyrmistyneenä ilmaisi ne hänen Majesteettinsa valtiosihteerille ja korkeasti kunnioitettavalle valtaneuvostolle. Että tämä isänmaanystävä olisi astuva heidän eteensä. Että hänen asemansa oli kerrassaan suurenmoinen. Että hän oli ollut vangin ystävä, mutta äkkiä eräänä onnellisena ja onnettomana hetkenä keksiessään hänen halpamaisuutensa, päätti uhrata tämän kavaltajan, jota hän ei enää voinut povellaan helliä, isänmaan pyhälle alttarille. Että jos Englannissa olisi tapana, kuten vanhassa Kreikassa ja Roomassa pystyttää kuvapatsaita valtion hyväntekijöille, olisi tämä loistava kansalainen varmaan saanut osakseen sen kunnian. Että hänelle luultavasti ei kuvapatsasta pystytetä, koska täällä ei sitä tapaa käytetä. Että hyve, kuten runoilijat huomauttavat (useissa runosäkeissä, jotka hän kyllä tiesi valamiehillä olevan kielensä päässä; tällä kohtaa valamiesten kasvot ilmaisivat syyllisyyden tuntoa tietämättömyydestään tässä asiassa), oli tavallaan tarttuvaista, erittäin se loistava hyve, jota tunnetaan patriotismin eli isänmaanrakkauden nimellä. Että tämä ylevä, tahraton ja moitteeton todistaja, jonka todistuksiin oli kunnia vedota – ansaitsematon kunnia tosin – , oli ollut vangin palvelijan yhteydessä ja hänessä virittänyt pyhän päätöksen tarkastella isäntänsä pöytälaatikot ja taskut sekä anastaa hänen paperinsa. Että hän (herra yliprokuraattori) oli valmistunut kuulemaan tämän ihailtavan palvelijan arvoa alennettavan; mutta että hän (herra yliprokuraattori) katsoi häntä sisariaan ja veljiään paremmaksi ja kunnioitti häntä enemmän kuin omaa (herra yliprokuraattorin) isäänsä ja äitiänsä. Että hän empimättä kehoitti valamiehiä tekemään samoin. Että näitten molempain vierasmiesten todistus heidän löytämäinsä asiakirjojen ohessa, jotka nyt tulisivat esille otettaviksi, olisi toteen näyttävä vangilla olleen luettelon hänen Majesteettinsa sotajoukoista ja niitten jaotuksesta ja varustuksista maalla ja merellä, eikä ollut syytä epäillä hänen jättäneen nämät tiedot vihollisen haltuun. Että tosin ei voida todistaa luetteloja vangin omakätiseksi kirjoitukseksi, mutta että se ei todista mitään, olipa se paremmin kanteen eduksi, osottaen, että vanki oli viekas varokeinoissaan. Että todistuksien kuulustelussa oli mentävä viisi vuotta takaperin ajassa, ja silloin saataisiin toteen näytetyksi, että vanki oli jo muutamia viikkoja ennen englantilaisten ja amerikkalaisten joukkojen ensimmäistä yhteentörmäystä työskennellyt näissä turmiollisissa hankkeissa. Että tämän vuoksi valamiehistön, joka oli lainkuuliainen valamiehistö (sen hän tiesi) ja vastuunalainen valamiehistö (sen he tiesivät olevansa), aivan varmaan oli näkevä vangin syylliseksi ja lopettava hänen päivänsä, oli se heille mieleen tai ei. Etteivät he koskaan saattaisi kallistaa päätänsä tyynylleen, etteivät he koskaan saattaisi sietää sitä ajatusta, että heidän vaimonsa kallistaisivat päätänsä tyynyilleen, eikä kuvailla mielessään lapsiensa kallistavan päätänsä tyynyilleen, sanalla sanoen, ettei voisi enää koskaan tulla kysymykseenkään, että he tai yksikään heidän omaisistaan kallistaisi päätänsä tyynyilleen, ellei vangin kaula joutuisi katkaistavaksi. Herra yliprokuraattori lopetti, pyytäen heiltä tätä päätä kaiken sen nimessä mitä hän piti pyhänä, ja juhlallisen vakuutuksensa nojalla, että hän jo piti vankia kuolleena ja kadonneena.
Yliprokuraattorin lopetettua, nousi oikeussalissa surina ikäänkuin olisi suuria kärpäsiä pilvenään surissut vangin ympärillä jo valmiina odottamassa häntä saaliikseen. Surinan tauottua näyttäytyi moitteeton isänmaanystävä todistajien paikalla.
Yleinen syyttäjä, noudattaen esimiehensä viittausta, kuulusteli nyt isänmaanystävää. John Barsad oli hänen nimensä. Herra yliprokuraattorin kuvaus hänen puhtaasta sielustaan oli aivan totuudenmukainen, kenties oli se vain hiukan liian täydellinen. Kevennettyään jalon rintansa kuormastaan, olisi hän vaatimattomasti peräytynyt, mutta peruukkipäinen herra, jolla oli paperipakka edessään ja istui lähellä herra Lorrya, pyysi saada asettaa hänelle muutamia kysymyksiä. Toinen vastapäinen peruukkipää tirkisteli yhä oikeussalin kattoon.
Oliko hän koskaan itse ollut vakooja? Ei, hän halveksi sellaista alhaista epäluuloa. Mistä hän eli? Omaisuudestaan. Missä hänen omaisuutensa oli? Hän ei tarkkaan muistanut missä. Mitä omaisuutta hänellä oli? Se ei kellekään kuulunut. Oliko hän perinnyt sen? Oli. Keneltä? Kaukaiselta sukulaiselta. Hyvin kaukaiseltako? Jotenkin. Oliko hän milloinkaan istunut vankeudessa? Ei suinkaan. Ei velkavankilassakaan? Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tähän kuului. Ei koskaan velkavankilassakaan? Joko taas sama asia! Eikö koskaan? Oli. Kuinka monta kertaa? Kaksi tai kolme kertaa. Ei viisi tai kuusi? Ehkä. Mikä ammatti? Gentlemanni. Oliko häntä koskaan potkaistu? Mahdollista kyllä. Useinkin? Ei. Oliko häntä koskaan potkaistu portaita alas? Ei suinkaan. Hän oli kerran saanut potkun ylimmäisellä astuimella ja vierinyt portaita alas tahallaan. Saiko hän potkun sen johdosta, että oli pelannut väärillä nopilla? Jotain sentapaista oli se humalainen valehtelija väittänyt, joka karkasi hänen kimppuunsa, mutta siinä ei ollut perää. Taisiko hän vannoa, ettei siinä ollut perää? Taisi kyllä. Eikö hän koskaan ollut käyttänyt väärää peliä elinkeinonaan? Ei koskaan. Eikö koskaan pitänyt pelaamista elinkeinonaan? Ei enemmän kuin muutkaan gentlemannit. Oliko hän milloinkaan lainannut rahoja syytetyltä? Oli. Oliko hän milloinkaan maksanut? Ei. Eikö hän itse ollut postivaunuissa, ravintoloissa ja