palkkaama virittämään ansoja? Ei millään muotoa. Tai toimittamaan jotain muuta? Ei millään muotoa. Oliko hän valmis vannomaan? Vaikka milloin. Eikö muita vaikuttimia kuin puhdas isänmaanrakkaus? Ei muita.
Kunnon palvelija Roger Cly vannoi aika vauhtia itsensä vapaaksi koko jutusta. Hän oli neljä vuotta sitten hyvässä uskossa ja vilpittömästi ruvennut syytetyn palvelukseen. Hän oli Calaisin laivalla kysynyt vangilta, eikö hän halunnut palvelukseensa reipasta poikaa, ja syytetty oli hänet ottanut palvelijakseen. Hän ei ollut pyytänyt vankia ottamaan tätä reipasta poikaa armosta – sellaista ei hän ollut ajatellutkaan. Hänessä heräsi piakkoin epäluuloja vankiin ja hän alkoi pitää häntä silmällä. Puhdistaessaan matkoilla hänen vaatteitaan, oli hän alinomaa nähnyt sentapaisia luetteloja vangin taskuissa. Hän oli ottanut nämät listat vangin kirjoituspöytälaatikoista. Hän ei ollut niitä ensin pannut sinne. Hän oli nähnyt syytetyn näyttävän näitä samoja listoja ranskalaisille herroille Calaisissa ja samannäköisiä listoja ranskalaisille herroille Calaisissa ja Boulognessa. Hän rakasti isänmaatansa eikä voinut tätä sietää, siksi oli hän ilmaissut asian. Häntä ei oltu koskaan epäilty hopeakannun varastamisesta, häntä oli kyllä ahdistettu sinappipurkin vuoksi, mutta se oli vain ollut uusihopeata. Edellistä todistajaa oli hän tuntenut seitsemän tahi kahdeksan vuotta, se oli vain sattumusta. Ei hän pitänyt sitä erittäin merkillisenä sattumuksena, enimmät sattumukset ovat merkillisiä. Ei hän sitäkään pitänyt merkillisenä sattumuksena, että hänenkin vaikuttimenaan oli todellinen isänmaanrakkaus. Hän oli tosi englantilainen, ja hän toivoi monta hänen kaltaistansa löytyvän.
Kärpäset surisivat jälleen ja herra yliprokuraattori huusi herra
Jarvis Lorryn esiin.
"Herra Jarvis Lorry, oletteko Tellsonin pankin palveluksessa."
"Olen."
"Matkustitteko eräänä perjantai-iltana marraskuussa 1775 pankkiasioissa postivaunuissa Lontoon ja Doverin väliä."
"Matkustin."
"Oliko postivaunuissa muita matkustajia?"
"Oli kaksi."
"Astuivatko he pois vaunuista yön kuluessa."
"Astuivat."
"Herra Lorry, katsokaa syytettyä. Oliko hän yksi näistä matkustajista?"
"Sitä en saata sanoa."
"Onko hän jommankumman näköinen?"
"Molemmat olivat niin vaippoihin käärityt, ja yö oli niin pimeä ja kaikki olimme niin varovaisia, etten uskalla vastata siihen kysymykseen."
"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia. Kuvailkaa häntä vaippoihin kääriytyneeksi kuten nuo matkustajat, onko hänen olennossaan ja vartalossaan silloin mitään, joka tekee mahdottomaksi, että hän olisi ollut heistä toinen?"
"Ei."
"Te ette uskalla vannoa, ettei hän ollut heistä toinen."
"En."
"Te siis myönnätte, että hän on saattanut olla heistä toinen."
"Myönnän. Vaikka muistan että molemmat – kuten minä itsekin – pelkäsivät maantienrosvoja, eikä vanki näytä pelkurilta."
"Ettekö koskaan ole nähnyt teeskenneltyä pelkoa, herra Lorry?"
"Olen kyllä."
"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia, oletteko varma, että olette nähnyt hänet ennen?"
"Olen."
"Koska."
"Minä palasin parisen päivän kuluttua Ranskasta, ja Calaisissa astui syytetty samaan postilaivaan, jossa minäkin olin ja me matkustimme yhdessä."
"Mihin aikaan astui hän laivaan?"
"Puoliyön seuduilla."
"Yösydännä. Oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan näin sopimattomalla ajalla?"
"Hän sattui olemaan ainoa."
"Ei mitään 'sattui', herra Lorry, oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan sydänyönä?"
"Oli."
"Matkustitteko yksin, herra Lorry, vai seurassa?"
"Kahden matkatoverin seurassa. Herran ja naisen. He ovat täällä."
"Niin, he ovat täällä. Puhelitteko syytetyn kanssa?"
"Enpä juuri. Ilma oli myrskyinen, ylimeno pitkä ja vaikea, ja minä olin pitkälläni sohvalla melkein koko ajan."
"Neiti Manette!"
Nuori nainen, johonka kaikkein silmät äsken olivat kääntyneet ja nyt taas kääntyivät, nousi paikaltaan. Hänen isänsä nousi myös, pidättäen hänen kättänsä käsivarrellaan.
"Neiti Manette, katselkaa syytettyä."
Seista otsatusten niin vakavan, nuoren kaunottaren kanssa ja nähdä niin suurta osanottoa hänen silmissään oli syytetylle paljon tuskallisempaa kuin seista otsatusten koko ihmisjoukon kanssa. Ollessaan siinä ikäänkuin kahdenkesken tämän nuoren naisen seurassa hautansa reunalla, ei koko tämä töllistelevä uteliaisuus saattanut antaa hänelle voimia pysymään hiljaa. Hänen hermostunut oikea kätensä sirotti yrtit hänen edestään maahan kuvitelluiksi kukkaspenkereiksi; ja hänen ponnistuksensa hillitä ja tyynnyttää hengitystään pani hänen huulensa vapisemaan, veren syöksyessä niistä sydämmeen. Suuret kärpäset surisivat jälleen äänekkäästi.
"Neiti Manette, oletteko ennen nähnyt vankia?"
"Olen, herra."
"Missä?"
"Äsken mainitussa postilaivassa."
"Te olette äsken mainittu nuori nainen?"
"Niin olen, valitettavasti."
Hänen osanottavainen, vaikeroiva äänensä hukkui tuomarin karkeaan ääneen, tämän jotenkin tuimasti sanoessa: "Vastatkaa kysymyksiini, älkääkä tehkö mitään muistutuksia niihin."
"Neiti Manette, keskustelitteko syytetyn kanssa tällä matkalla
Kanaalin yli?"
"Keskustelin, sir."
"Tehkää selkoa siitä."
Syvän hiljaisuuden vallitessa, alkoi hän heikolla äänellä:
"Tämän herran astuessa laivaan – "
"Tarkoitatteko vankia?" kysyi tuomari, rypistäen silmäkulmiaan.
"Tarkoitan, sir."
"Siis, sanokaa vanki."
"Vangin astuessa laivaan, huomasi hän, että isäni", hän käänsi hellästi silmänsä vieruskumppaliinsa, "oli hyvin väsynyt ja hyvin heikkona. Isäni oli niin voimaton, että pelkäsin viedä hänet pois raittiista ilmasta, olin valmistanut hänelle sijan kannella, lähellä kajuuttaan vieviä portaita, ja minä istuin kannella hänen vieressään vaalimassa häntä. Me neljä olimme ainoat matkustajat sinä yönä. Syytetty pyysi ystävällisesti saada näyttää minulle mitenkä saattaisin paremmin suojella isääni tuulelta ja ilmalta. En ollut ymmärtänyt häntä oikein suojella, sillä lähtiessämme liikkeelle satamasta en voinut laskea mistä tuuli puhaltaisi. Hän auttoi minua siinä. Hän osotti suurta ystävällisyyttä ja osanottoa isääni kohtaan ja olen varma, että hän tunsikin sitä. Näin tulimme puheisiin."
"Sallikaa minun keskeyttää teitä hetkeksi. Tuliko hän laivalle yksin?"
"Ei."
"Montako oli hänen seurassaan?"
"Kaksi ranskalaista herraa."
"Keskustelivatko he?"
"He puhelivat keskenään viimeiseen hetkeen, jolloin ranskalaisten herrojen oli palattava rantaan veneessään."
"Antoivatko he toisilleen papereita, jotka muistuttivat näitä listoja?"
"He jättivät toisilleen papereita, mutta