ja runsasta voileipäpöytää, johon kuuluu lihaa, jäätynyttä raakaa kalaa (n.s. stroganinaa), porsasta, kaviaaria, kaikenlaatuisia leivoksia, marjoja, hilloja y.m. Varsinaisena ruokana tarjotaan monilukuisia kalapiirakoita, joista yleisö yhteisillä haarukoilla poimii itselleen rasvaisimmat palaset, sekä n.s. pelmeni – taikinaan keitettyjä ja runsaasti pippuroituja lihapyöryköitä – , jotka tuntuvat kiviltä vatsaan jouduttuaan, mutta silti ovat maukkaita ja etenkin matkoille evääksi varsin sopivia. Kaiken tämän kestityksen jälkeen saavat vieraat taas virvoittaa itseään teellä ja viinalla, joka on kotona poltettua, vahvasti viljalle tuoksuvaa ja niin väkevää, että se melkein jo suussa tahtoo haihtua.
Ahkeraan vierailemalla kaikkien noiden kauppiaitten ja kalastajien luona, jotka vierailut kuitenkin enimmäkseen aiheutuivat heidän pyhien aikana hankkimistaan puukoniskuista tai muista "akuuttisista" sairauksista, saavutin minä varsin pian huomattavan venäjänkielentaidon. Heidän kielensä on tosin karkeampaa ja ytimekkäämpää kuin kaupungeissa, mutta juuri tuollaisen yksinkertaisemman kielen avulla minä parhaiten tulin toimeen samojedien kanssa. Moskovan-venättä eivät Siperian talonpojat eivätkä alkuasukkaat laisinkaan ymmärtäisi. Samaan aikaan olin oppinut niin paljon samojedia, että tulin toimeen sellaistenkin kanssa, jotka eivät vierasta kieltä ymmärtäneet, ja niin minä päätin muuttaa samojedien luo ruvetakseni elämään heidän tavallaan. Päätökseni aiheutui myös osittain siitä, että Olashkani ei mistään hinnasta enää suostunut tai antanut itseään houkutella asumaan venäläisten ja eritoten isäntäni luona, joka suuruutensa aikoina oli kohdellut samojedeja hyvin tylysti, huolimatta siitä, että isoäitinsä oli ollut heikäläisiä. Se näkyi kyllä selvästi hänen ulkonevista poskipäistään, josta tosiasiasta hänen vaimonsa häntä alati muistutti.
Tymskoessa oleskeluni aikana olivat sikäläiset ryssät minulle kertoneet vallan kamalia juttuja noista ostjakeista, kuten he kaikkialla Narymin piirissä nimittävät samojedeja, ja olin utelias tietämään kuinka paljon tai vähän noissa puheissa oli perää. He väittivät mahdottomaksi asua heidän luonaan, kuvailivat heidän likaisuuttaan ja syöpäläisiään, puhuivat kaikista heidän taudeistaan ja merkillisistä tavoistaan, kertoivat heidän epärehellisyydestään ja petkutuksistaan. Vaikka olinkin eläessäni venäläisten keskuudessa oppinut oivaltamaan miten vähän arvoa kannatti antaa heidän sanoilleen, lähdin kuitenkin matkalle hieman sekavin tuntein. Ero isäntäväestäni oli melkein vaikea, he kun niin ihmeellisellä ystävällisyydellä olivat pitäneet minusta huolta; isäntä nimitti minua pojakseen ja emäntä surkutteli minua, joka lähdin niin epävarmaa tulevaisuutta kohden. Mutta ero ei tullut kovin pitkäaikaiseksi, ja myöhemmin pääsin sangen usein nauttimaan heidän vieraanvaraisuuttansa.
NARYMIN SAMOJEDIT
Voisi otaksua, että nuo 2,500 Narymin piirissä asuvaa samojedia helposti saattaisivat ei ainoastaan elättää itsensä, vaan myös hankkia jonkinmoisen varallisuuden ja sitä seuraavan sivistyksen. Mutta niin ei ole suinkaan laita. Osittain piilee selitys siinä tosiasiassa, että maaperä enimmäkseen on rämeistä ja soista, sellaista, jossa ei mikään viljelys ole mahdollinen, ja metsät sitäpaitsi suureksi osaksi kulovalkeiden hävittämät. Näistä asioista puhuessaan lausuu Castrén m.m. seuraavaa: "Sellainen on näet Herramme tahto ollut, että poloiseen samojediheimoon kuuluvien kansojen ainoastaan tulee palvella maailman mahtavien päiväläisinä, ja hän on pannut heidät asumaan ja rakentamaan ihmiskunnan kurjimmille takamaille. Tomskilaisilla samojedeilla on kenties vähemmän kuin useimmilla heidän heimolaisillaan valituksen syytä isojakoon nähden, mutta siitä huolimatta on etupäässä suomaa tullut heidän osalleen. Juuri Tomskin samojedien alueilla sijaitsevat nuo kuuluisat Barabintsin suot, joilla ei liene veroisiansa koko maapallolla, niin hyvin suuruutensa kuin inhottavan, myrkyllisen luonteensa puolesta. Näistä soista leviää vuosittain kulkutauteja, jotka erotuksetta ahdistavat sekä ihmisiä että elukoita, hävittävät kaikki karjalaumat ja niinmuodoin todella estävät sekä viljelyksen että hyvinvoinnin lisääntymisen." Ja hän jatkaa: "Niin epäsuotuisan luonnon ympäröiminä ovat Tomskin kuvernementinkin samojedit suurimmalta osaltaan jääneet villeiksi metsämiehiksi, joille kinos on kotiliettä suloisempi. Jotkut ovat kuitenkin poistuneet metsistä ja ainiaaksi jättäneet suot, mutta heidän elämänsä on vielä samaa laatua kuin sammakon elämä liejussa. Heidän asuntonsakin ovat, vaikka venäläiseen tapaan sisustetut, haisevia Augiaan-talleja, joissa ihmiset, vasikat, koirat ja kanat erinomaisen hyvin viihtyvät samojen seinien sisäpuolella. Haluaisi tulla vakuutetuksi siitä, että tuo yhteiselämä ainakin olisi elämää viattomuudessa ja vilpittömyydessä, mutta sekin mielikuva häviää, kun usein näkee häpeällisen muodottomia kasvoja, kun huomaa ei ainoastaan miesten, vaan naistenkin makaavan humaltuneina jurtoissaan ja kuulee heidän epäsointuisat nenä-äänensä, jotka kuuluvat pahemmilta kuin tuvassa asuvien elukoiden kirkumiset." Tämän kuvauksen kirjoittamisesta on kulunut 70 vuotta, eivätkä olot sittemmin ole parantuneet – pikemmin päinvastoin. Mutta luonnon antimet eivät nekään ole tulleet runsaammiksi ja mikä on tärkeämpää, sivistyksen irvikuva on levinnyt yhä laajemmalle, hävittäen mitä mahdollisesti on jäljelle jäänyt hyvää ja läheisessä tulevaisuudessa tukahuttaen kaiken, niin hyvän kuin pahan, samojedien kielen ja uskonnon niinkuin heidän yhä vähälukuisemmaksi käyvän heimonsakin.
Mutta ennenkuin lähemmin koskettelen eteläisten samojedien tuskin vältettävän ja läheisen perikadon syitä, koetan kuvata heidän nykyistä elämäänsä, en sen vuoksi, että se olisi ylenmäärin mielenkiintoista tai erikoista, vaan enemmän osoittaakseni, miten he vähitellen itse kaivavat oman hautansa, kuinka he melkein omasta tahdostaan valmistavat tai ovat pakotetut valmistamaan niitä olosuhteita, jotka muodostuvat heidän perikatonsa syiksi.
Niinkuin Castrén monta kertaa on huomauttanut, tulee tarkoin erottaa Obilla asuvat samojedit lisäjoilla asuvista. Ensiksimainitut ovat miltei kaikki niin venäläistyneet, että käyttävät venäläistä pukua, ovat rakentaneet itselleen venäläismallisia asuntoja sekä alkaneet luopua paimentolaiselämästään. Mutta samalla omituisella vastenmielisyydellä vieraita naapureita kohtaan kuin suomalaiset ja virolaiset ovat hekin rakentaneet majansa kauas venäläisistä kylistä, ja jos joku venäläinen sattuu syystä tai toisesta muuttamaan heidän asuinsijoilleen, siirtyvät he pois, jättävät mieluummin edullisen kalastuspaikan kuin suostuvat elämään muukalaisten kanssa. Tämä seikka selittää meille, että he Tomskinkin läheisyydessä jossain määrin ovat onnistuneet säilyttämään äidinkielensä, ja seurauksena on, että heidän kielensä useammin häviää sillä tavalla, että jurtan asukkaat kuolevat sukupuuttoon, kuin siten, että he venäläistyisivät. Mutta venäläisen sivistyksen ja venäläiset tavat he kuitenkin ovat huomattavassa määrässä omaksuneet. Erotus on kuitenkin vielä sangen suuri. Laiskuus ja sitä seuraava köyhyys ovat näille Obin samojedeille hyvin ominaiset, eikä ole ihmeellistä, että he esim. omien kestävien ja lämpimien poronnahkavaatteittensa asemesta nykyään pukeutuvat mitä kehnoimpiin venäläisiin vaatteisiin, joissa on vaikea kestää Siperian kovaa talvea ja jotka nekin he usein humalapäissään myyvät yltänsä polkuhinnasta saadakseen viinaa. Sitten täytyy armeliaiden ihmisten heitä auttaa. Tuvat ovat ahtaammat, huonommin rakennetut, niistä puuttuu melkein kokonaan sisustus, ja sentakia venäläiset nimittävätkin niitä jurtoiksi. Niissä on tavallisesti vain yksi huone, jossa on yksi ovi ja yksi ikkuna. Ikkuna on rikki ja ovi hatara, ja lisäksi on lattia, niinkuin venäläisilläkin, vain laudoista lyöty ja kylmä. Uunia ei ole, ja lämmitys ja keittäminen tapahtuu mitä alkuperäisimmän peltisen kamiinin avulla. Kun tuli palaa kamiinissa, on huone niin lämmin, että täytyy riisua kaikki vaatteet yltään saadakseen esim. illalla unta. Mutta tulen sammuttua lämpö haihtuu melkein heti ja pakkanen tunkee huoneeseen. Samassa tuvassa olen lämpömittarillani saman vuorokauden kuluessa havainnut +42 °C ja -25 °C.
Muutamia paimentolaiselämän muistoja on heillä kuitenkin säilynyt. Vaikka heillä enimmäkseen on kiinteät asunnot, niin ei juuri kukaan heistä ole alistunut pitämään hevosia ja lehmiä, siis sellaista karjaa, joka pakottaisi heidät ajattelemaan huomispäivää ja riistäisi heiltä vapauden liikkua paikasta toiseen, milloin vain mieli tekee. Melkeinpä he jossain määrin halveksivat ihmisiä, jotka sellaisella tavalla huolehtivat olemassaolostaan. Kernaammin he maksavat isot rahat venäläisille ostaakseen heiltä maitoa tai