oli pieni, vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.
"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin pergamentti."
Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.
"Solisee … mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha…"
Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta, tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.
Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.
"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa, tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme, kun kymmenen vuotta sitten join täällä… Kaadetut ovat! Lehmusparat! Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme… Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"
Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan… Ilka laskeutui koneellisesti toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän herkesi juomasta ja kohotti päätään.
"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole hupsu!"
Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.
"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"
"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!.."
"En voi… Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua kasvoihin. Ei kenelläkään!"
"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!
Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan… Mutta mitä sinä tahdot?"
Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:
"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon … tahdon kostaa hänelle."
Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:
"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"
Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa silitellen, kävellä kappelille.
"Heittäkäämme vihoitteleminen ja katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.
Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi, jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:
"Fransiskus Goldaugen – 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"
Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.
"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.
"Goldaugen!" vastasi kaiku.
"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli", selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat muutamat."
"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka, ikkunasta sisään… Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät, hirvittävät kasvot… Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu… Minunkin pintaani karmi, kun katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi, että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton kyyhkyseni."
Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan, ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.
"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne."
Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.
"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin menetellä… Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole opettaa susia syömään heiniä… Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni! Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi