[Goldaugen = kultasilmä]. Hänen kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä. Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.
"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin, yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot. Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä … isän viallisuus siirtyi häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin edelleen.
"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa. Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille. Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin."
"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.
"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!
Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.
Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!
Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!"
"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni. Karitsan uljastelu sutta vastaan – vain hyödytöntä sanojen tuhlaamista… Meidän on parasta olla vaiti."
Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan polulle.
"Etkö halua levätä?" kysyi isä.
Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.
Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään, siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.
"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja kylää.
"Oikeus? Hm… Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa, kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia…"
Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti kylään.
"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä?
Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!"
"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia."
"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni! Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä täällä on tekemistä?"
"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta naista vastaan!"
"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä lasket?"
"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava."
Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen viheltäviä ääniä.
"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!"
He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.
"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?"
"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen, – hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha… Meni naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon…"
"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?"
"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee vielä… Mutta ei hänestäkään ole mihinkään… Vanha äijä hänkin! Hänen pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista… Hän asui … näettekö nuo vihreät portaat? … juuri siellä hän asuu."
Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan, tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään palaansa.
Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.
"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?"
Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa vastasi:
"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."
"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"
"Olenhan toki!.. Syön puoli kolmelta… Pitäisihän teidän se tietää, Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."
"Plenus venter non studet libenter, teidän kunnianarvoisuutenne! He-he-he… Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei sääntöjä ilman poikkeuksia."
"Kyllä minulla… Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään poikkeuksia… Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä, kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen… Ja mitäpä seurasi? Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole oikeudenmukaista… Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?
"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne… Hän juuri tuleekin pyytämään apuanne."
"Hm… Vai niin… Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö sinulla olisi?"
Ilka