ilmestyy jättiläisromaani Les Misérables, vuonna 1865 runot Les chansons des rues et des bois ja seuraavana vuonna romaani Les Travailleurs de la mer.
Kolmannen tasavallan aikana palasi Hugo Pariisiin, näki piirityksen vuonna 1870, ja seuraavana vuonna puhjenneen kansalaissodan, jonka räikeät tapahtumat antoivat hänelle aiheen runosarjaan L'année terrible. Hugon viimeiset huomattavat teokset ovat suuri runokokoelma L'art d'être Grand-Père (1877), joka sisältää useita Hugon runouden helmiä, ja jylhä näytelmä Torquemada (1882). Siinä huomattavimmat Hugon teoksista. Muutamia hänen teoksistaan on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen, ja julkaisua jatkunee yhä vielä.
Victor Hugo kuoli 83:n vuoden ikäisenä toukokuun 23 päivä 1885. Oman ennustuksensa mukaan, hän meni pois "ruusujen vuodenaikana". Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin Panthéonin holviin, minne koko kansa häntä surren saattoi. Hänestä oli tullut kansansa runoruhtinas, ja tuskin koskaan maallisen ruhtinaan hautajaiset ovat olleet suuremmoisemmat.
Luonteena ei Hugo suinkaan ollut eheä ja ihailtava persoonallisuus. Hän oli rajattomasti itserakas, pikkumainen ja ärtyisä vastustajilleen ja siihen määrään omasta arvostaan ja mielipiteistään kiinnipitävä, että hän huomaamattaan saattoi itsensä naurunalaiseksi. Hänessä oli jotakin pikkuporvarimaista, ja häneltä puuttui tuota hienoa käyttäymis-älyä, jolle ranskalainen antaa nimen "le tact". Mutta vastapainona näille epäedullisille puolille on mainittava hänen intonsa puolustamaan kaikkia sorretuita ja hänen kaunis ja hellä suhteensa omaan perheeseensä.
Tämän luonnoksen ahtaat puitteet eivät salli tarkempaa selontekoa Hugon tavattoman runsaslukuisista runoluomista. Koetamme siis vaan tähän kiinnittää niistä muutaman yleispiirteen.
On kirjoitettu laveita teoksia Hugon aatteista, hänen filosofiastaan, j.n.e. Kun häntä tarkkaavammin lukee, huomaa kuitenkin, etteivät hänen aatteensa ole omintakeisia eivätkä aina edes syviä, ja että hän filosofina on sangen heikko. Turhaa onkin koettaa etsiä hänen merkitystään ja ansioitaan tältä puolelta. Mieltäkiinnittävänä puolena Hugossa ovat hänen suuret ominaisuutensa taiteilijana, hänen harvinainen taitonsa nähdä ja piirtää selvä, taiteellisesti vaikuttava ja vakuuttava kuva näkemästään, hänen virtuosimainen kompositsionitaitonsa ja hämmästyttävä rytmillinen kätevyytensä. Nämä seikat, jos niihin olisi liittynyt luontainen syvyys ja psykologinen katse, olisivat kohottaneet hänet maailmankirjallisuuden harvojen suurmestareiden pariin. Mutta ilman näitäkin suuren kirjailijan ominaisuuksia, on hän erittäin mieltäkiinnittävä aito-ranskalainen kirjailija, joka ei ainoastaan painanut erikoisleimaansa omiin teoksiinsa, vaan myös siihen kirjallisuussuuntaan, jonka tyypillisin edustaja ja johtaja hän oli.
Harvinaisen omintakeinen individualisuus ja titaaninen voima, siinä tunnusmerkkejä, jotka kauttaaltaan heijastuvat esiin Hugon etevimmistä luomista.
Hugon päävahvuus on hänen lyyrillisyytensä. Sitä tapaamme ei ainoastaan hänen lyyrillisissä runoissaan, vaan myös hänen eepillisissä ja draamallisissa tuotteissaan. Ja siitä huomaamme aina, että hän huolimatta paljosta poleemisuudesta, keinotekoisuudesta ja politikoimisesta, joka pohjalastina painaa hänen mahtavapurjeista runopurttaan, on oikea runoilija.
Esipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan Les voix intérieures lausuu Hugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä. – Onneton se, sanoo hän, joka ei sitä kuule! – Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin povessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä ja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka soiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme ulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan luonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä, monivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa kielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita tätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat vastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen runoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on kuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana hän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen värivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen vihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet kuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui syvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre Hugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa, mitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.
Hugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei missään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden laki. "Cromwell" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain merkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika on draaman aika – vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden aikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan kristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee vastakohtaisuuden lakia seuraavasti: "Kristinusko johtaa runouden totuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta ja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole inhimillisesti kaunista, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden rinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus ylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä."
Epattomaisuus – groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta, häijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan suuntaan – siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla esiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa. Luonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi johtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin vastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä antiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien esittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti symmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat tuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn terävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien teoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme huomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se esiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä eivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja, vaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää vastakohtaisuutta – groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon tavoin – kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja ääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa vastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten kohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.
Tämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset, jotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen, paikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen syvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen poikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti keksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen näytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me seuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut, että ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä. Englantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä esimerkkinä.
Hugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä ja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus koko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen jälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen taituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.
Victor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut laajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: Victor Hugo avant 1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852. Nämä teokset tarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m. oikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka aikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista suurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen epäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus