Ord är mig ett dagligt bröd,
Det är mitt svärd, min staf, mitt stöd.
Därvid förblifver jag och vet,
Att det består i evighet,
Fast allt förgås. —
Hvi frågar jag hur himlen är,
Hvad saligheter vänta där?
Jag har ju himlen i min barm,
När bönen flyger fri och varm
Till Herren Gud.
O, låt mig af mitt hjärtas grund
Tillbedja dig hvarenda stund,
Och tjäna dig och älska dig,
Som allraförst har älskat mig
Och älskar än.
[Olen niin iloinen, niin tyytyväinen;
Herrassa Jumalassa on minun riemuni.
Hänelle minä laulan lauluni,
ja laulan sen vielä kerran,
ja vielä kerran.
En pelkää, tulevia päiviä;
katso, Jumalan enkelit minua johtavat.
Eikö silloin kaikki kävisi hyvin?
Ja enkö silloin kerran iloisena
saavuttaisi hautaani?
Herran Jeesuksen turviin voin paeta,
kun aamuauringon säteet koittavat;
ja hänen jalkojensa juuressa havaitsen,
että tänä päivänä ja joka päivä
hänen armonsa on uusi.
Hänen sanansa on minulle jokapäiväinen leipä,
se on minun miekkani, sauvani, tukeni.
Siinä pysyn ja tiedän,
että se säilyy iankaikkisesti,
vaikka kaikki hukkuu. —
Miksi kysyn, kuinka taivaassa on,
mitkä autuudet siellä odottavat?
Minullahan on taivas povessani,
kun rukous kohoaa vapaana ja palavana
Herran Jumalan luo.
Oi, anna minun sydämeni pohjasta
rukoilla sinua joka hetki,
ja palvella ja rakastaa sinua,
joka kaikkein ensiksi olet rakastanut minua
ja vieläkin rakastat.]
Silloin tulee Raimar ja kysyy, onko totta, että Margeritha kalvaiden pappien hämärän opin vuoksi hylkää elämänsä riemun ja kunnian? Margeritha nousee polviltaan pyytäen, että hän ei katselisi niin synkästi eikä puhuisi vihassa, sillä ilolla hän tahtoo sanoa totuuden —
Icke är jag mer densamma, Prisad vare därför Herren! Som den fångna fågeln fröjdas, när den får med fria vingar sväfva sjungande mot solen, som den blinde gläds, när ljuset lyser ljufligt i hans öga, si, så fröjdas ock mitt hjärta, gläder sig i Gud min ande; ty Han har mig fört ur dödens djupa, dystra dal till lifvet.
[En ole enää sama, ylistys Herralle siitä! Niinkuin vangittu lintu riemuitsee, kun se vapain siivin saa liitää laulaen kohti aurinkoa, niinkuin sokea iloitsee, kun valo suloisesti loistaa hänen silmäänsä, katso, niin minunkin sydämeni riemuitsee, niin iloitsee minun henkeni Jumalassa; sillä Hän on johtanut minut kuolon syvästä, synkästä laaksosta elämään.]
Jumala on lahjoittanut hänelle autuuden toivon, ja entinen elämä on nyt kuin kolkko yö hänen takanaan, täynnä vaikerrusta, kurjuutta ja syntiä! Hän ei tahdo irtautua Kristuksen sylistä, vaan rukoilla armoa itselleen, hänelle ja kaikille. Raimarin silmissä Kristuksen papit taas ovat rosvoja, jotka ovat vieneet häneltä hänen morsiamensa; rakastetun silmäin täytyy jälleen avautua näkemään päivän valoa ja maan riemua.
Icke kan du stå förskjuten, ensam i den vida världen; icke kan du mörk och dyster lefva så det långa lifvet. Nej, kom åter Margeritha, älskade i mina armar!
[Et voi seisoa hylättynä, yksin avarassa maailmassa; et voi noin synkkänä ja kolkkona elää pitkää elämääsi. Ei, tule Margeritha, rakastettu, jälleen syliini!]
Mutta neito vastaa:
Är jag ensam, när jag eger med mig Gud och alla englar? Är jag mörk och dyster, Raimar, när jag känner i mitt hjärta evighetens frid och glädje?
[Olenko yksin, kun minun kerallani on Jumala ja kaikki enkelit? Olenko synkkä ja kolkko, Raimar, kun tunnen sydämessäni iäisyyden rauhan ja ilon?]
Mitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi hänelle uskallusta ja voittoa:
I mitt hjärtas djup jag känner, att jag kan bestå till ändan och en stund för lifvets krona lida jordens vedermöda. Vill den arma själen svikta, när med giftig tunga världen sjunger om sin lust och glädje, si, så eger jag en trogen vän, som kan mig väl bevara. Till Hans kors jag vill mig smyga och för Hans försonings fullhet bedja om Hans Andas bistånd. —
[Sydämeni syvyydessä tunnen, että voin kestää loppuun asti ja kärsiä hetken maan vastuksia elämän kruunun saadakseni. Jos sielu raukka on horjumaisillaan, kun maailma myrkkykielin laulaa hekkumataan ja iloaan, katso, minulla on uskollinen ystävä, joka voi minut hyvin varjella. Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä ja Hänen sovituksensa runsauden edessä rukoilla Hänen Henkensä apua. – ]
Vielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä, mutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt sydämestään rakkauttansa, "suloista, syntistä unelmaa", hän kuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi, ja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä hetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.
Stenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän julkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä "Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" – muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään ajan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy kieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää mielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan kappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö hopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien maailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien heimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle runoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn naiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan ajalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee vielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa ehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa. Kolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut meille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden, ja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun sitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi unohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin ajalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen tällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta kahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti