muun muassa eräs tietäjä.) Calpurnia! Caesar puhuu! vait! Calpurnia! Täss' olen, puolisoni. Asetu suoraan Antonion tielle, Kun kilpaan ryntää hän. – Antonius! Ylevä Caesar, mitä? Äl' unhota, Antonius, vauhdissas Calpurniaa koskettaa; näet, luullaan että, Pyhässä kilvassa kun mahoon koskee, Hän kirouksestaan pääsee. Kyllä muistan. Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty. Siis toimeen! Menot kaikki muistakaatte. Caesar! Ken siellä huutaa? Vait, kaikki vaiti! Hiljaa vielä kerran! Ken siellä tungoksessa mua huutaa? Lävitse soiton räikkä ääni kaikuu Ja huutaa: "Caesar!" Puhu! Caesar kuulee. Viidettätoista Mars-kuun päivää varo! Ken on hän? Tietäjä; hän pyytää ettäs Viidettätoista Mars-kuun päivää varot. Hän tuokaa tänne: tahdon nähdä kasvot. Mies, esiin sieltä! Caesarihin katso! No, mitä sanot nyt? Se kerro vielä. Viidettätoista Mars-kuun päivää varo! Uneksija! Pois tiekseen! – Tulkaa nyt. No, etkö tule kilpaa katsomaan? Minäkö? En. Ma pyydän, tule pois. Ei mulle sovi leikit: mull' ei ole Tuot' Antonion hilpeätä mieltä. Mut huvias en estää tahdo, Cassius; Sun jätän nyt. Jo aikoj' olen tarkannut sua, Brutus: Ma silmissäs en näe sit' ystävyyttä Ja suoruutta, jot' ennen niissä näin. Sa liian kylmäks olet, vieraaks tullut Rakastavalle ystävälles. Cassius, Sin' älä pety. Muotoni jos peitän, Niin katseheni sekasorron käännän Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa Riitaiset intohimot vaivanneet on, Aatokset, jotka mulle yksin sopii; Ne ehkä käytökseeni varjon luovat. Mut tuota älkööt surko ystäväni, Sanoko kylmyyttäni muuks, kuin että, Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka Unohtaa muille ystävyyttä näyttää. Siis ymmärsin sun, Brutus, aivan väärin, Poveeni tuohon sen vuoks peitin monta Suur'arvoist' aatetta ja oivaa tuumaa. Sano, Brutus hyvä, voitko nähdä kasvos? En, Cassius; itseään ei näe silmä, Jos muist' ei esineistä heijastu se. Niin kyllä! Ja paljon surkutellaan sitä, Brutus, Ett'ei sull' ole kuvastinta, joka Salatun arvos silmiis tois, niin että Näkisit kuvajaises. Tiedän kuinka Monikin kelpo Rooman mies, – pait Caesar, Tuo jumala, – puhuissaan Brutosta Ja huokaillessaan ajan ikeen alla, Sois että Brutoll' olis heidän silmät. Mua mihin vaaraan vietteletkään, Cassius, Kun tahdot saada minun etsimään Sit' itsestäni, mit' ei minuss' ole? Siis, Brutus hyvä, kuule mitä lausun: Ja koska tiedät, että parhain itses Kuvastimessa näet, niin minä, peilis, Sinulle kainost' ilmaisen sen puolen Sinusta, jot'et itse vielä tunne. Mua, Brutus, älä epäile. Jos oisin Ma ilmi narri, taikka tapa mulla Tarita julkivalall' ystävyyttä Kaikille vastatulleille; jos tiedät Ett' ihmist' imartelen, syleilen Ja sitten häntä parjaan; tai jos tiedät Ett' ilmi-tunnustuksen juomingeissa Teen koko seuralle, mua silloin varo. Mik' ilo tuo? Mä pelkään että kansa Kuninkaaks valikoipi Caesarin. Vai pelkäät sitä? Siis mun täytyy luulla, Ett'et sa sitä sois. En soiskaan, Cassius; Rakastan häntä paljon kuitenkin. — Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan? Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee Se yhteishyvää, toisen silmän eteen Aseta
