Myllärin Jukalle, kautta näiden hansikkain!
FALSTAFF. Onko oikein, Pistooli?
EVANS. Ei, se o väärin, jos se on plakkarvarkautt.
PISTOOLI.
Häh, vuorikollo! – Sir John, herrani,
Ma vaadin taisteluun tuon tinamiekan. —
Sun kieltosana kurkkuusi Kieltosana! —
Sa sakka, vaahto, sinä valehtelet!
LAIHANEN. Kautta näiden hansikkain, sitten se oli tuo tuossa.
NYM. Kuulkaa neuvoa ja älkää häiritkö hyvää humööriä. Minä sanon: satimeen menette, jos aiotte hirteishumööriänne minuun purkaa; se on sen asian valtti.
LAIHANEN. Kautta tämän hatun, sitten se oli tuo punanaama tuossa; sillä vaikka en voi muistaa mitä tein, kun olitte minut humalaan juottaneet, niin en minä sentään ole vallan kokonaan aasi.
FALSTAFF. Mitä sanot siihen, sinä punapoika John?
BARDOLPH. Niin, mitä minuun tulee, niin sanon, että tuo herra on juonut kaikki viisi vaistoaan.
EVANS. Viis aistias, te kai meinasin sanno. Hyi, sit tietämättömyytt!
BARDOLPH. Ja kun hän oli puhutellut herra Puteliusta, oli hän, niinkuin sanotaan, pankrotti mies, ja hänen ajatusmeininkinsä karkasi pois kakkuloistaan.
LAIHANEN. Niin, latinaa te silloinkin puhuitte, vaan sama se; tämän kepposen jälkeen en eläissäni enää koskaan juo itseäni juovuksiin, paitse kunniallisessa, sivistyneessä ja jumalisessa seurassa. Jos juopua pitää, niin juovun semmoisten parissa, jotka Jumalaa pelkäävät, enkä tuollaisten juoppotrankkien seurassa.
EVANS. Hurskas sielu, niin tott ku Jumal elä!
FALSTAFF. Kuulette, hyvät herrat, että he kieltävät koko jutun, kuulette sen.
(Anna Paaso tuo viiniä; hänen jäljissään tulevat rouva Virta ja rouva Paaso.)
PAASO. Ei, lapseni, vie viini sisään; me juomme siellä sisällä.
(Anna Paaso menee.)
LAIHANEN. Hyväinen taivas! Tuoko se on se neiti Anna Paaso!
PAASO. Mitä kuuluu, rouva Virta?
FALSTAFF. Rouva Virta! Toden totta, onnellinen yhtymys! – Sallitteko, rouva hyvä?
(Suutelee häntä.)
PAASO. Vaimo, pyydä nämä herrat tervetulleiksi. – Tulkaa, meillä on lämpimiä metsänriistapiirakoita päivälliseksi; tulkaa, hyvät herrat; toivon että viinillä painamme alas kaikki mielipahat.
(Kaikki menevät, paitsi Höllönen, Laihanen ja Evans.)
LAIHANEN. Antaisin vaikka neljäkymmentä killinkiä, jos minulla nyt olisi laulu- ja sonettikirjani tässä.
(Simppeli tulee.)
No, Simppeli, missä sinä olet ollut? Pitääkö minun itse passata itseäni, mitä? Onko sinulla arvoituskirja mukanasi, häh?
SIMPPELI. Arvoituskirja? No, senhän te lainasitte Elsa Tossavaiselle pyhäinpäivän aikaan, kaksi viikkoa ennen kekriä.
HÖLLÖNEN. Tule, lanko, tule pois! Me odotamme sinua. Kuulehan, lanko; sanon sulle sanan: siellä olisi niinkuin ehdotus tekeillä, jonkinlainen ehdotus, jonka tämä pastori Hugh noin kautta rantain aikoo esittää; älyätkö?
LAIHANEN. Kyllä, kyllä, saatte nähdä, että olen älykäs; ja jos niin on, niin aion tehdä semmoista, missä on älyä.
HÖLLÖNEN. Mutta älyähän toki!
LAIHANEN. Kyllä älyän.
EVANS. Lainakka korvann häne ehdotukselles, herr Laihane. Mnää sitt teil peskriiva asja, jos teil o sihe ymmärryst.
LAIHANEN. Ei, minä teen niinkuin lanko Höllönen sanoo. Suokaa anteeksi; hän on rauhatuomari näillä seuduin, niin halpa mies kuin olenkin.
EVANS. Ny ei ol siit puhett; puhe on teijä naimisest.
HÖLLÖNEN. Niin, se se asia on.
EVANS. Nii, totisest, se on se oikke pääasi, miss Anna Paaso kans.
LAIHANEN. No, jos niin on, niin kyllä minä hänet nain, jos vaan ei älyttömiä vaadita.
EVANS. Mut onko teil mieltymyst sihe flikka? Me pyydäm saad kuull sen teijä omast suustan tai teijä omilt huuliltan, sill jotku järkviisat sanova, ett huule ova osa suust; – siis, akuraatist: onks teil taipumust flikka.
HÖLLÖNEN. Lankoni, Aapraham Laihanen, voitko sinä häntä rakastaa?
LAIHANEN. Toivon, lanko, että voin parhaan mukaan tehdä niinkuin tulee miehen, jolla on älyä.
EVANS. Taivan enkelit ja enkeliskat! Teijan pitä sanno ilma mittän kommervenkei, jos te voitt vakal aikomuksel pala halust häne perä.
HÖLLÖNEN. Niin, se sinun täytyy. Tahdotko, jos saat hyvät myötäjäiset, naida hänet?
LAIHANEN. Jos te sitä vaaditte, niin teen vaikka enemmänkin, kun siinä vain on älyä.
HÖLLÖNEN. Käsitä minua oikein, rakas lanko, käsitä minua oikein; minkä teen, sen teen sinulle mieliksi, lanko. Voitko tyttöä rakastaa?
LAIHANEN. Kyllä minä hänet nain, jos te sitä vaaditte; mut jos siinä ei ole suurta rakkautta alussa, niin voi se taivaan avulla huveta lähemmin tutustuen, kun olemme naineet ja saamme parempaa tilaisuutta oppia tuntemaan toisiamme. Toivon että likeisempi yhteys synnyttää suurempaa tytymättömyyttä; mutta jos te sanotte: "nai hänet", niin nain minä hänet, niin että olen teidän käytettävänänne, prokuraatisti.
EVANS. Se on totisest viisas vastaus; pait ett "prokuraatist" ei ol oikke; se pidäisis, meijä meininki mukka, oll: akuraatist. – Mut meinink o hyvä.
HÖLLÖNEN. Niin minäkin luulen, että lanko meinasi hyvää.
LAIHANEN. Niin totta, tai olen valmis menemään vaikka hirteen.
(Anna Paaso palajaa.)
HÖLLÖNEN. Tuossa tulee se kaunis neiti Anna. – Tahtoisin olla nuori teidän tähtenne, neiti Anna.
ANNA. Ruoka on pöydässä; isäni anoo arvoisain herrain seuraa.
HÖLLÖNEN. Tahdon tehdä hänelle sen kunnian, kaunis neiti Anna.
EVANS. Herrajesta varjelkko! Mnää en saa lyöd laimin ruokalukku.
(Höllönen ja Evans menevät.)
ANNA. Ettekö suvaitse astua sisään, teidän arvoisuutenne?
LAIHANEN. En, kiitoksia vain, totta totisesti, oikein sydämmestäni; minun on hyvä näin.
ANNA. Päivällinen odottaa teitä, hyvä herra.
LAIHANEN. Minun ei ole nälkä; totta totisesti, kiitoksia vain! – Mene, sinä mies, vaikka oikeastaan olet minun pikenttini, mene palvelemaan lankoani Höllöstä. (Simppeli menee.) Saattaahan sitä rauhatuomarille ystävä joskus aina lainata pikenttinsä. – Minä pidän vain kolme palvelijaa ja yhden passaripojan siksi, kunnes äitini kuolee. Mutta vähät siitä! Elelenhän sitä sentään niinkuin köyhäsyntyinen aatelismies.
ANNA. En tohdi palata ilman teitä; eivät istu pöytään, ennenkuin te tulette.
LAIHANEN. Tosiaankaan, en syö murustakaan! kiitän teitä joka tapauksessa ruoasta.
ANNA. Pyydän, hyvä herra, että kuitenkin astuisitte sisään.
LAIHANEN. Kävelen mieluummin täällä, kiitoksia vain. Sain tässä taannoin lyöttymän sääriluuhuni, kun ottelin miekalla ja tikarilla mestarimiekkailijan kanssa kolmeen toviin vadillisesta haudottuja luumuja; ja, totta totisesti, siitä pitäen en voi sietää lämpimän ruoan hajua. Mitä ne koiranne noin haukkuvat? Onko täällä karhuja kaupungissa?
ANNA. Eiköpä liene; olen