täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja. Viimein kiljaisi hän: "Voi voi, älähän enää, akka pakana!" Silloin hän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun hän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli ihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei Uli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. – Pitkään aikaan ei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse oli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran jaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen merkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän aterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä; jotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut hänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee kaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken maailman hylky.
Mutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin ahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä enemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi kuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki, jolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä liian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla koko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja onnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen vähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään tulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o. että tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska tulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa ansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille tuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.
Mutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella kutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua ja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat kun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä vielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja kehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon mies, niin tuli Ulille vedet silmiin. – Hän alkoi nyt mietiskellä ja harkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi, etenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta hän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha kolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää vain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia varsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut ennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli raha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä: kun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista raha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä miten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan yhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli näille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että Uli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee taloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo varattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut, ei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan mitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi vaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin voisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin kolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin että ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli aina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet ymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu liikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää tai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa hämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut takuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat pettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän. – Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle kolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei juuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli niihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat kaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista, voivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään kunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin palkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat ja räätälit ja ompelijattaret, – kaikki, jotka pitävät kaupantekoa palkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa – ja sanoneet palkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi sitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti tekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat huonoa tavaraa kalliista hinnasta. "Milloin sanoo räätäli, ettei vaate kestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain sormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi ja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä, joka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä ansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät ajattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat uskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin niin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin etteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit hauku." – Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen katseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin hunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse jaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata viisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana, milloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa oli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain yksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin reppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan silkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei kehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi välttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne pääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli taloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset pellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista mainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa hän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa noin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä kerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein ollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä kruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin, ajatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule korkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse muuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut lainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen. Mutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän tarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut voitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan hänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä yritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin harvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon heillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä ilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.
Ei ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten paljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä suutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut ylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa käteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli Uli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa, mutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari lainkaan kiirehtinyt,