säästäväinen, ahkera mies.
Mitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee miestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä toukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi "säästäväinen poika" on kuin teiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.
Bodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen alempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon sanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä, silmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli ahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä; vaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen äänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi aina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka hetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa kimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä ja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei säästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.
Mutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan, kasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu, hipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa ja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen kiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä sitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli sitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä tavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei murissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä kuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä olisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat viettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä enää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää, ja nousisi ylös milloin miellyttää.
Molemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet onnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli, että Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää, jotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.
Molemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.
Stiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan tulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet niin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan ne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani öljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin pirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella tapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan rasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut. Puukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä ei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla, kun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat vähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli Stiina heidät makaamaan. "Eipäs ole ihme", sanoi hän, "jos sinä, Uli, laiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata, niin ei sinusta ikinä tule mitään." Emännälle puhui Stiina Ulista alinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki työt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: "Mutta, Stiina, minä en tosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään pahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa, sitä ei olekaan!"
Ulla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen, lähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin piti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia, kunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli Ulla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin pistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon leikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia sanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi Ulla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta ja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi onnettomia.
Tietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa kilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.
Stiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat vain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein tuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan minkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka katsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee hänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa ei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa auringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä toki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi pari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet huonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain sanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi huolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan. Hän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa ostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä muutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä elää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä olisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten olisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää vaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä; joka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen. Näin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat olisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat kadehtineet.
Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu, niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän, "tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."
Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies, olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä, joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja ettei hänellä koko