luulee minun täällä parantuvan juopottelusta. Ei tiedä. Minä lahjoin lääkärin määräämään minut matkalle. Kun pääsemme Papeeteen, ostan taloudenhoitajani kuunarin ja me lähdemme purjehtimaan. Mutta he eivät aavista. He luulevat juopuneen höperöivän. Mutta minä tiedän. Minä vain. Hyvää yötä, herra. Menen nukkumaan, jollette – te tule ryypylle. Lähtöryyppy."
Seuraavalla viikolla Grief näki Aloysius Pankburnin monissa merkillisissä tiloissa Papeetessa. Ja jokainen muukin tuon pienen saaripääkaupungin asukas näki saman; sillä ei vuosikausiin sen rannikolla eikä Lavinan majatalossa ollut mokomia skandaaleja tapahtunut. Kerran juoksi Aloysius Pankburn keskellä päivää pelkissä uimahousuissa pitkin pääkatua Lavinan talosta uimarantaan. Hän nyrkkeili kapakassa Berthen lämmittäjän kanssa ja sai päin naamaansa. Hän yritti mielettömästi hukuttautua kahden jalan lampeen ja hyppäsi mainiosti 50 jalan korkeudelta Mariposan rikistä mereen. Osti kutteri Toeraun mielettömän kalliista hinnasta. Mutta taloudenhoitaja julisti kaupan mitättömäksi. Hän osti kaiken tavaran sokealta pitaaliselta ukolta ja myi leipää, hedelmiä, paratiisinviikunoita ja makeita perunoita niin halvalla, että santarmit oli kutsuttava hillitsemään alkuasukkaiden rynnäkköä. Kolme kertaa santarmit vangitsivatkin hänet yleisen häiriön tekijänä, ja kolme kertaa täytyi taloudenhoitajan keskeyttää rakastelunsa maksaakseen siirtomaahallinnon tuomitsemat sakot.
Sitten Mariposa purjehti San Franciscoon, ja sen perhehytissä olivat talouden- ja sairaanhoitaja, nuorikkoparina. Ennen lähtöään oli taloudenhoitaja huolekkaasti antanut kahdeksan viiden punnan seteliä Aloysiukselle, josta oli hyvin aavistettavana seurauksena, että tämä muutamia päiviä myöhemmin heräsi rahattomana ja sangen lähellä juoppohulluutta. Lavina, kuulu hyväsydämisyydestään Etelä-Tyynenmeren retkujen ja roikaleiden kesken, hoiti häntä hyvin, koskaan antamatta hänen palaavan tajunsa ymmärtää, ettei ollut rahaa eikä sen hoitajaa laskuja suorittamassa.
Muutamana iltana vähän myöhemmin David Grief, lojuessaan Kittiwaken peräkansikatoksen alla silmäillen Papeeten lehden laihoja palstoja, äkkiä kavahti pystyyn ja hieraisi silmiään. Uskomatonta, mutta totta! Etelämeren vanha romanttisuus ei siis vielä ollut kuollut!
Hän luki: "Halutaan maksaa puoli osuutta viiden miljoonan frangin aarrekätköön matkasta tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle ja saaliin kuljetuksesta. Kysykää Hullua Lavinan luona."
Grief katsoi kelloaan. Vasta kahdeksan.
"Herra Carlsen", sanoi hän hehkuvaan piippuun päin. "Kutsukaa valasveneen miehistö. Menen maihin."
Norjalaisen perämiehen karhea ääni kuului keulasta päin, ja pian lakkasi puoli tusinaa rapa-saarelaista laulamasta sekä laittoi veneen kuntoon.
"Tulin katsomaan sitä Hullua, herraksi sitä kai sanotaan", sanoi
David Grief Lavinalle.
Hän näki nopean harrastuksen emännän silmissä, kun tämä käänsi päänsä ja sanoi jotakin alkuasukkaalle läpi kahden huoneen ja keittiön. Muutaman minuutin päästä kömpi värillinen tyttö esille ja pudisti päätään. Lavinan pettymys oli ilmeinen.
"Te olette Kittiwakella", sanoi hän. "Minä kerron hänelle, että te kävitte kysymässä."
"Se on siis hän?" kysyi Grief.
Lavina nyökkäsi.
"Toivon, että voisitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, kapteeni Grief. Minä olen vain hyväluontoinen nainen. En tiedä. Mutta hänestä voi pitää, ja ehkäpä hän puhuu totta, en tiedä. Te kyllä ymmärrätte. Ette ole niin pehmeä hupsu kuin minä. Sekoitanko cocktailin?"
Taas kuunarinsa kannella ja lepotuolissa torkkuillessaan kolmen kuukauden vanhaa aikakauskirjaa selaillen kuuli David Grief huohottavaa, sekavaa ääntä laidan takaa. Hän avasi silmänsä. Chileläisestä risteilijästä, neljännesmailin päästä, kuului kahdeksan helähdystä. Puoliyö. Laidan takaa kuului loiskahdus ja sama ääni taas. Se oli kuin sammakon kurnutusta, johon sekoittui itsekseen itkevän ja avaruuksille surujaan kertovan miehen nyyhkytystä.
David Grief hypähti alalaidan ääreen. Vellottu vedenpinta väreili fosforivaloisena. Kumartuen alaspäin sai Grief kätensä miehen kainalokuoppaan, ja vetäen ja kiskoen ja nopeasti otteita siirtäen hän kiersi kannelle Aloysius Pankburnin alastoman olemuksen.
"Ei ollut lanttiakaan", selitti tämä. "Täytyi uida, enkä löytänyt portaitanne. Hullua kylläkin. Antakaa anteeksi. Jos annatte vaatteen vyötäisilleni ja hyvän ryypyn, tunnen taas itseni. Olen herra Hullu, ja te olette kapteeni Grief, joka kävitte minua kysymässä. Ei, en ole päissäni. Eikä vilustakaan. Ei tämä ole värisemistä. Lavina antoi minulle vain kaksi ryyppyä tänään. Olen kauhujen rajalla vain, siinä koko juttu, ja aloin jo nähdä pikku äijiä, kun en löytänyt portaitanne. Jos viette minut kannen alle, olen hyvin kiitollinen. Te yksin vastasitte ilmoitukseeni."
Hän värisi surkeasti lämpimässä yössä, ja hytissä piti Grief huolta siitä, että jo ennenkuin hän sai pyytämänsä pyyhkeenkään, hänellä oli kädessään lasi puolillaan whiskyä.
"No, antakaa kuulua", sanoi Grief saatuaan vieraansa paitaan ja housuihin. "Mitä ilmoituksenne merkitsee? Minä kuuntelen."
Pankburn katsahti whiskypulloon, mutta Grief pudisti päätään.
"All right, kapteeni, vaikka vakuutankin kaiken jäljelläolevan kunniani kautta, etten ole päissäni – en rahtuakaan. Siis, minä kerron teille, se on totta, ja minä kerron lyhyeen, sillä tiedän teidät toimen ja tarmon mieheksi. Myös on kemianne hyvä. Teille ei alkoholi ole koskaan ollut miljoona matoa kalvamassa joka solua. Ette ole ollut helvetissä. Minä olen siellä nyt. Kärventymässä. Kuulkaa siis.
"Äitini on elossa. Englantilainen. Olen syntynyt Austraaliassa. Opiskellut Yorkissa ja Yalessa. Olen maisteri ja luonnontieteiden tohtori, mutta nyt olen retku. Juoppo. Olen ollut atleetti. Olen sukeltanut satakymmenen jalkaa. Minulla on ollut monta amatööriennätystä. Olen kala. Opin heittoveto-uinnin [= krooli] ensimmäisten joukossa cavilleilta. Olen uinut aallokossa kolmekymmentä mailia. Toinenkin rekordi on. Olen niellyt whiskyä enemmän kuin kukaan ikäiseni mies. Olen valmis varastamaan teiltä kuuspennisen saadakseni ryypyn. Ja lopuksi: puhun teille totta.
"Isäni oli amerikkalainen. Annapolista. Meriupseeri. Sisällissodassa. V. 1866 hän oli Suvaneen luutnanttina. Kapteeni oli Paul Shirley. Laiva otti hiiliä eräällä Tyynenmeren saarella, jota en välitä mainita. Se on nyt erään vallan suojeluksessa. Silloin ei ollut, ja jääköön mainitsematta. Rouvalla, erään yleisen laitoksen kapakkapöydän takana isäni näki kolme kuparinaulaa – laivanauloja."
David Grief hymyili tyynesti: "Voin sanoa teille sen hiiliaseman ja myöhemmin tulleen suojelusvaltion nimet."
"Ja naulat?" sanoi Pankburn yhtä tyynesti. "Ne ovat minun hallussani nyt."
"Varmaankin. Ne olivat saksalaisen Oscarin kapakassa. Pinu-Pini'ssä. Johnny Black toi ne sinne kuunaristaan sinä iltana kuin kuoli. Hän tuli juuri lännestä päin pitkältä matkalta. Oli pyydellyt merimakkaroita ja tehnyt santelipuukauppaa. Koko rannikko tuntee tarinan."
Pankburn pudisti päätään. "Jatkakaa", pyysi hän.
"Se tapahtui ennen minun aikaani tietysti", selitti Grief. "Kerron vain kuulemiani. Sitten tuli Ecuadorin risteilijä lännestä, kotimatkalla. Sen upseerit huomasivat naulat. Johnny Black oli kuollut. He saivat käsiinsä hänen perämiehensä ja lokikirjansa. Lähtivät länttä kohti. Kuuden kuukauden kuluttua, taas kotiin päin tullen, se pysähtyi Pinu-Piniin. Eivät olleet löytäneet, ja juttu tuli tunnetuksi."
"Kun kumoukselliset marssivat Guayaquiliin", puuttui puheeseen Pankburn, "niin hallituksen upseerit, pitäen sen asemaa toivottomana, siirsivät valtiorahaston, noin miljoonan dollaria kultaa, Englannin rahana kylläkin, amerikkalaiseen Flirt-nimiseen kuunariin. Oli määrä paeta päivällä. Kapteeni livahti ulos yöllä. Jatkakaa."
"Vanha juttu", jatkoi Grief. "Ei ollut muuta alusta satamassa. Upseerit eivät päässeet pakoon. Heidän täytyi tapella ja