perämies?" tiukkasi Pankburn.
"Hänet olivat alkuasukkaat tappaneet viikkoa aikaisemmin eräällä Banksin saarella, kun hän oli vettä noutamassa. Ei ollut merenkulkutaitoisia muita. Miehiä kidutettiin. Vastoin kansainvälisiä lakeja. He halusivat tunnustaa, mutt'eivät voineet. He kertoivat kolmesta naulasta sen saaren rannalla, mutta eivät tienneet, missä se saari on. Kaukana lännessä, sen vain tiesivät. Jutulla on nyt kaksi muotoa. Toinen kertoo niiden kaikkien kuolleen kidutukseen. Toinen, että henkiinjääneet ripustettiin raa'an nokkaan. Ainakin tuli risteilijä takaisin ilman rahoja. Johnny Black toi ne kolme naulaa Pinu-Piniin ja jätti ne Oscarille, mutta mistä hän ne löysi, sitä hän ei koskaan kertonut."
Pankburn katsoi hartaasti pulloa. "Vain kahden sormen verran", vikisi hän. Grief mietti ja kaatoi laihan ryypyn. Pankburnin silmät säkenöivät, ja hän pääsi taas elämisen alkuun.
"Ja nyt minä voin kertoa puuttuvat yksityisseikat", sanoi hän. "Johnny Black kertoi kyllä. Hän kertoi isälleni. Kirjoitti Levukasta, ennenkuin tuli Pinu-Piniin kuolemaan. Isäni oli pelastanut hänen henkensä remuisena yönä Valparaisossa. Kiinalainen helmenpyytäjä, Torstai-saarilta, hakien uusia alueita Uuden-Guinean pohjoispuolella, teki kauppoja kolmesta naulasta neekerin kanssa. Johnny Black osti ne kuparin painosta. Hän ei uneksinut, enempää kuin kiinalainenkaan, mutta palatessaan hän pysähtyi pyytääkseen haukannokka-kilpikonnan juuri sillä rannalla, missä sanoitte Flirtin perämiehen tapetun. Mutta häntä ei oltukaan tapettu. Banks-saarelaiset pitivät häntä vankina, ja hän oli kuolemaisillaan leukaluunmyrkytyksestä, jonka oli saanut nuolesta. Ennen kuolemaansa hän kertoi jutun Johnny Blackille. Tämä kirjoitti isälleni. Hän oli henkihieverissä – syöpä. Isäni, Perryn kapteenina, sai naulat Oscarilta kymmenen vuotta myöhemmin. Ja isäni viimeisen tahdon ja testamentin mukaan sain ne minä. Minulla on tiedossani sen saaren leveys- ja pituusaste, missä ne naulat oli puuhun isketty. Ne ovat nyt Lavinalla. Leveys- ja pituusaste päässäni. Mitäs arvelette?"
"Merkillistä", aprikoi Grief. "Miks'ei isänne itse niitä hakenut?"
"Ei tarvinnut. Peri sedältään omaisuuden. Erosi laivastosta, hullaantui sairaanhoitajattareen Bostonissa, ja äitini sai eron. Hänkin peri noin 30,000 dollarin tulot ja muutti Uuteen-Seelantiin. Minut jaettiin, niin että olin puolen aikaani Uudessa-Seelannissa, toisen puolen Yhdysvalloissa, kunnes isäni kuoli viime vuonna. Nyt olen äitini kokonaan. Isä jätti minulle rahansa – joukon miljoonia – mutta äitini on pannut minut holhouksen alaiseksi juopottelun takia. Olen varsin merkitseväin summain mies, mutta en saa kajota muuhun kuin mitä minulle tiputellaan. Mutta ukko, joka oli saanut kuulla ryyppimisestä, jätti minulle ne kolme naulaa ja numerot. Jätti ne lakimiestensä kautta, joita äiti ei tuntenut; sanoi että ne olivat paremmat kuin henkivakuutus, ja että jos minulla oli selkärankaa hakea ne, sain juoda elämäni loppuun saakka. Miljoonia on holhoojillani ja kapoittain kultaa äidilläni, ja ne ovat minun, jahka hän ensin joutuu ruumiinpoltto-uuniin, ja sillä välin minä kerjään Lavinalta ryyppyjä. Helvetti, eikö niin? – kun ajattelette janoani."
"Missä saari on?"
"Kaukana."
"Nimi?"
"Eikö hiidessä, kapteeni Grief. Te teette helpolla puolen miljoonaa. Te purjehditte minun ohjeitteni mukaan, ja kun ollaan merellä, ilmoitan, en ennen."
Grief kohautti olkapäitään ja jätti sen asian.
"Nyt saatte ryypyn ja pääsette maihin", sanoi hän.
Pankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen, sitten nuolaisi huuliaan ja antautui.
"Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt."
"Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?"
Pankburn katsoi pulloa.
"Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni."
"Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen saaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin."
"Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen
Barbour-saareksi."
"Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä", sanoi Grief. "Tiedän. Uuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka varsin hyvä silloin, kun Flirt iski naulat puuhun ja kiinalainen niistä kauppaa teki. Höyrylaiva Castor, joka värväsi työläisiä Upolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta sitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli sen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä ja sikoja – siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet pahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä sitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi olikaan?"
Hän meni kirjakaapille, otti esille "Etelä-Tyynenmeren Hakemiston" ja selaili sen lehtiä:
"Tässä. Francis eli Barbour", luki hän. "Alkuasukkaat sotaisia ja petollisia – melaneesialaisia – ihmissyöjiä. Valaan pyydystäjä Western tuhottu – se sen nimi oli. Kareja, niemiä, ankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai on, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova rantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen." Grief katsoi Pankburniin. "Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa."
"Lähdettekö?" tiukkasi toinen kiihkeästi.
Grief nyökäytti päätään: "Näyttää huomioon otettavalta. Jos olisi ollut puhe sadoista miljoonista, en olisi puuttunut siihen. Me lähdemme huomenna, mutta yhdellä ehdolla. Te olette minun ehdottoman käskyvaltani alainen."
Vieras nyökkäsi iloisena ja hartaasti.
"Se merkitsee: ei ryyppyäkään!"
"Kova laki", vikisi Pankburn.
"Se on ehtoni. Olen lääkäriä kylliksi pitääkseni huolta siitä, ettei tule vaaraa. Ja teidän on tehtävä työtä – kovaa työtä, merimiehen työtä. Teidän on suoritettava säännölliset vahtivuorot ja kaikki, mutta te syötte ja nukutte tällä puolella."
"Täytyy suostua." Pankburn ojensi kätensä vahvistaakseen sopimuksen.
"Kunhan ei olisi kuolemaksi?"
David Grief kaasi runsaat kolme sormellista lasiin ja ojensi:
"Täss' on viimeinen ryyppy. Ottakaa."
Pankburnin käsi ojentui puolitiehen. Äkkiä hän päättäväisyyden puuskassa pysäytti sen, veti olkansa taapäin ja kohotti päänsä.
"Jos en otakaan", sanoi hän, – mutta himon voittamana tarttui kiihkeästi lasiin kuin peläten, että se otettaisiin pois.
On pitkä matka Seurasaarilla olevasta Papeetesta Pienelle Korallimerelle – 150: nneltä läntiseltä pituusasteelta 150: nnelle itäiselle – korpin tietä sama kuin Atlantin poikki. Mutta Kittiwake ei kulkenut niin suoraan kuin korppi lentää. David Griefin monet asiat mutkistivat suuntaa useasti. Hän pistäytyi katsomassa, saisiko asumattomalle Rose-saarelle kookosplantaasin. Sitten hän kävi Tui Manuan puheilla Itä-Samoalla ja järjesti juonen, jonka kautta oli pääsevä osalliseksi kauppamonopoliin tuon kuolevan kuninkaan kolmella saarella. Apialta hän otti mukaansa useita asioitsijoita ja lastin kauppatavaraa Gilberteille. Hän pistäytyi Ontong-Javan riutoilla, tarkasti Ysabelissa olevat plantaasinsa ja osti maita koillisen Malaitan suolavesipäälliköiltä. Ja tätä mutkittelevaa tietä matkattaessa hän muokkasi miestä Aloysius Pankburnista.
Tämä janosuu sai tehdä tavallisen merimiehen työt, vaikka asuikin perällä. Hän sai seista peräsinrattaalla ja olla tähystämässä, vetää köysiä ja purjeita, jopa suorittaa likaisimpia ja raskaimpiakin töitä. Silmukkalaudalla heiluen hän raaputti mastoja ja liukui alas. Kivellä hangatessaan kantta ja kitatessaan hän kehitti veltostuneita lihaksiaan. Kun Kittiwake oli ankkurissa ja sen alkuasukasmiehistö puhdisti sen kuparipohjaa kookosluudilla sukeltaen veden alle, lähetettiin Pankburn vuorollaan sinne myös niin usein kuin toisetkin.
"Silmäilkää itseänne", sanoi Grief. "Olette kaksin verroin miehistynyt laivaan tulonne jälkeen. Ette ole saanut ryyppyäkään,