suurempaa pelkoa kuin pyssynluoti? Ilmoittaa kaikki kardinaali-arkkipiispalle ja vedota hänen vaikutusvaltaansa? Mutta se vaatisi aikaa. Ja odottaessa, ja sitten? Vaikka tämä naisparka olisi naimisissakin, niin olisiko se esteenä tuon miehen aikeille? Kuka tietää, miten pitkälle hän voisi mennä?.. Entä jos häntä vastustaisi? Miten? Mitähän, jos voisin saada tänne munkkiveljeni luostaristani ja Milanosta minua avustamaan? Mutta eihän se ole yleishyvää tarkoittava yritys; he tulisivat siitä kieltäytymään. Tuo mies teeskentelee olevansa luostarimme ystävä, hän tahtoo muka käydä kapusiinilais-munkkien ystävästä; ovathan hänen rosvonsa monasti hakeneet turvaa meiltä. Jäisin yksin asiaa ajamaan. Minä joutuisin vain hätikön, rettelöivän ja toraisen miehen kirjoihin; ja mikä pahempi on, voisin vielä tehottoman yrityksen kautta saattaa tyttöparan asian vielä arveluttavammaksi.
Kun hän oli punninnut syitä ja vastasyitä, hänestä tuntui luotettavimmalta mennä suoraa päätä itse don Rodrigon puheille ja koettaa rukoilemalla ja huomauttamalla toisen ja mahdollisesti myös tämän elämän vaaroja saada hänet luopumaan häpeällisestä aikeestaan. Pahimmassa tapauksessa saattoi tätä tietä ainakin päästä selvemmin sen perille, miten itsepäisesti don Rodrigo koetti panna inhoittavaa yritystänsä täytäntöön, saattoi paremmin paljastaa hänen aikeitaan ja järjestää toimintansa sen mukaan.
Munkin näin ollessa vaipuneena mietteisiinsä Renzo, joka kaikkien arvaamista syistä ei malttanut pysyä poissa tästä talosta, oli ilmestynyt ovelle. Mutta huomattuaan munkin näin mietteisiin vaipuneeksi ja naisten tekevän hänelle merkkejä, ettei hän häntä häiritsisi, hän pysähtyi naisten kynnykselle. Nostaessaan päätään ilmoittaakseen naisille tuumansa munkki huomasi Renzon ja tervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, joka säälistä vielä oli vahvistunut.
– He ovat siis teille kertoneet … isä? Renzo kysyi häneltä, ääni värähdellen liikutuksesta.
– Tarkalleen kaiken; ja sitä varten olen tullut tänne.
– Mitä sanotte tuosta konnasta?..
– Mitäpä hänestä sanoisin? Eihän hän ole täällä sitä kuulemassa: mitä siis toimittaisivat sanani? Sanon sinulle, Renzo ystäväni, että sinun pitää luottaa Jumalaan, ja että Jumala ei ole sinua hylkäävä.
– Siunatut olkoot sananne! nuorukainen huudahti. – Te ette ole niitä, jotka aina sanovat köyhien olevan väärässä. Mutta tuo herra pastori ja tuo herra tohtori…
– Mitä hyödyttää muistojen palauttaminen, jotka ainoastaan turhanpäiten mieltäsi kiihoittavat! Olenhan vain yksinkertainen luostariveli. Mutta toistan sinulle mitä olen sanonut näille naisille: voimani ovat vähäiset, mutta en tahdo teitä hyljätä, vaan käyttää ne teidän hyväksenne.
– Oh, te ette ole samanlainen kuin maailmanystävät! Nuo tositoimiin kykenemättömät! Jos olisin luottanut niihin kauniisiin lupauksiin, jotka he minulle ennen, hyvinä aikoina antoivat! He olivat valmiit vuodattamaan vertansa minun edestäni; he olisivat puolustaneet minua itse pirua vastaan. Jos minulla vain olisi ollut joku vihamies, niin ei minun muka olisi tarvinnut muuta kuin antaa merkki, niin olisi tuo mies jäänyt leivättömäksi. Ja nyt, jos näkisitte, miten he vetäytyvät syrjään!..
Tällöin Renzo loi katseensa munkin kasvoihin ja huomasi että nämä olivat kokonaan synkistyneet ja huomasi sanoneensa suuren tyhmyyden. Mutta kun hän tahtoi korjata sen, hän takertui ja sekaantui kahta pahemmin… Tahdoin sanoa … tarkoitukseni ei ollut … aikomukseni oli tuota noin…
– Mitä tahdoit sanoa? Hä? Sinä olit ruvennut pilaamaan minun työtäni jo ennenkuin minä oli siihen ryhtynyt! Onneksi sinut ajoissa nolattiin. Kuinka? Sinä etsit ystäviä … ja millaisia ystäviä! … sellaisia, jotka eivät olisi kyenneet sinua auttamaan, vaikka olisivat tahtoneetkin. Ja täten olit vähällä menettää sen ainoan, joka voi ja tahtoo auttaa. Etkö tiedä, että Jumala on ahdistettujen ystävä, jotka luottavat häneen? Etkö tiedä, ettei heikko voita mitään näyttämällä hampaitaan? Ja jos voittaisikin…
Näin sanoen hän tarttui voimakkaasti Renzon käsivarteen. Hänen kasvonsa kuvastivat äkkiä juhlallista alakuloisuutta, silti menettämättä arvokkaisuuttaan, hänen katseensa suuntautuivat alas ja ääni muuttui hitaaksi ja kajahti maanalaiselta:
– Vaikka voittaisikin, niin se olisi kauhea voitto! Renzo! Tahdotko luottaa minuun? Mitä sanonkaan, minuun, mitättömään ihmiseen, munkki parkaan? Tahdotko luottaa Jumalaan?
– Tahdonpa kyllä, Renzo vastasi. Hän on oikea Herra.
– No hyvä; lupaa, ettet ketään hätyytä, ettet ketään yllytä, että annat minun sinua ohjata.
– Sen lupaan.
Lucia huokasi syvään, kuten se, joka vapautuu raskaasta taakasta. Ja Agnese sanoi:
– Hyvä, poikani!
– Kuulkaa, lapsukaiseni, virkkoi veli Cristoforo. – Minä lähden tänään tuon miehen puheille. Jos Jumala liikuttaa hänen sydäntänsä ja antaa voimaa minun sanoilleni, se on hyvä. Jollei, niin Hän saa meidät löytämään jonkun toisen keinon. Pysykää te sillävälin alallanne, kodeissanne, välttäkää joutumasta juorujen esineeksi, pysykää piilossa. Tänä iltana tai viimeistään huomisaamuna näette minut jälleen.
Näin sanoen hän keskeytti kaikki kiitokset ja siunaukset ja poistui.
Hän kulki luostariin, saapui ajoissa mennäkseen kirkon kuoroon messuamaan, söi aamiaisen ja lähti nopeasti matkaan sen pedon luolaa kohti, jonka toivoi kesyttävänsä. Don Rodrigon pieni palatsi kohosi yksinäisenä, linnoituksen tavoin, ylimmällä huipulla, eräällä niistä kallioista, joita siellä täällä pistää esiin tällä joen rantamalla. Tähän huomautukseen kertomuksemme nimetön historioitsija lisää, että tämä paikka (hän olisi suorastaan voinut mainita sen nimen) oli hieman ylempänä kihlautuneiden pikku kylää, ehkä siitä noin kolmen ja luostarista neljän virstan päässä. Rantakallion juurella, eteläpuolella ja järveen päin oli pieni ryhmä majoja, joissa don Rodrigon alustalaiset asuivat. Tämä oli ikäänkuin hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki. Riitti, että siellä käväisi saadakseen käsityksen näiden asujanten oloista ja tavoista. Kun loi katseen maan tasalla oleviin huoneisiin, missä ovi oli sattunut jäämään auki, näki seinillä riippuvan sikin sokin pyssyjä, räikkiä, kuokkia, haravia, olkihattuja, verkkoja ja ruutisarvia. Ne ihmiset, joita siellä kohtasi, olivat rotevia ja karkeita, päässä suuri taaksepäin pyyhkäisty ja verkonmuotoiseen päähineesen suljettu hiustupsu; vanhuksia, jotka menetettyään hampaansa näyttivät olevan valmiit paljastamaan ikeniään jokaiselle, joka vähänkin heitä ärsytti; naisia, joilla oli miesmäiset kasvot ja jäntevät käsivarret ja jotka tarvittaessa kykenivät hyvää kieliavustusta antamaan; jopa kadulla leikittelevien lastenkin kasvoissa ja liikkeissä huomasi jotakin rajua ja uhkamielistä.
Veli Cristoforo kulki kylän läpi, kiipesi ylös pientä mutkikasta polkua ja saapui pienelle palatsin edessä olevalle tasaiselle paikalle. Portti oli suljettu, mikä tiesi sitä, että isäntä paraikaa oli ruoalla ja ettei hän kärsinyt häiritsijöitä. Harvojen ja pienten ikkunain edessä, jotka olivat tielle päin, oli liitteistään irtonaiset vanhat luukut ja lisäksi niitä suojelivat vahvat rautakanget; alikerran ikkunat olivat niin korkealla, että niihin tuskin olisi ylettynyt toisen hartioilla seisova mies.
Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ohikulkija olisi voinut luulla, että tämä oli asujanten hylkäämä talo, ellei neljä olentoa yhdenmukaisissa asennoissaan sen ulkopuolella olisi ilmaissut sen olevan asutun. Kaksi suurta korppikotkaa, siivet levällä ja päät riippuen, toinen höyhenettömänä ja puoleksi ajan hampaan kalvamana, toinen vielä eheänä ja höyhenisenä, olivat naulittuina kumpikin portin puoliskoon. Ja kaksi palkkalaisrosvoa, pitkänään kummallakin puolen porttia olevalla penkillä, tekivät vartijan virkaa odottaen kutsua syömään herransa aterian jätteitä. Munkki pysähtyi aikoen asettua odottamaan; mutta toinen rosvoista nousi ja virkkoi hänelle:
– Tulkaa vain lähemmäksi, isä! Täällä ei anneta kapusiinilais-munkkien odottaa. Olemmehan luostarin ystäviä.