kuin mitkään vuoret maan päällä, niitten huippuja, päivänvalossa loistavia, niitten syviä, tarkkarajaisia varjoja, harmaita ja hujanhajaisia tasankoja, ylänköjä, mäkiä ja pikku kraatereita, jotka kaikki tyyni ensin esiintyvät häikäisevässä valossa ja vihdoin kätkeytyvät mustaan, salaperäiseen pimeyteen.
Poikki tämän maailman me nyt lensimme tuskin sataakaan peninkulmaa sen huippujen ja harjanteiden yläpuolella. Ja nyt me näimme, mitä maasta käsin ei ihmissilmä milloinkaan ole näkevä, kuinka kallioitten ja rotkojen ääriviivat tasangoilla ja kraateripinnoilla alkavat päivän paisteessa peittyä yhä tihenevään usmaan, käyden harmaiksi ja epäselviksi, kuinka niitten kirkas, valkoinen pinta murtumistaan murtuu kasoiksi ja ryhmiksi, kutistuu ja katoaa, ja kuinka siellä täällä syntyy ja leviää omituisia ruskeita ja olivinkarvaisia valonvaihteita.
Mutta eipä meillä ollut aikaa kauankaan katsella tuota, sillä nyt olimme matkamme todellisen vaaran kynnyksellä. Meidän oli nyt, kuun ympäri pyöriessämme, tuleminen yhä lähemmäs sitä, ja siksi meidän täytyi hiljentää vauhtiamme ja odotella soveliasta hetkeä, milloinka uskallamme pudottautua sen pinnalle.
Cavorille tämä oli ankarain ponnistusten, minulle taas levottoman toimettomuuden aikaa. Minusta tuntui kuin myötäänsä väistyisin hänen tieltään. Hän hyppi pallossa paikasta toiseen niin keveästi, että se maan päällä olisi ollut aivan mahdotonta. Yhtämittaa hän näitten viimeisten, ylen tärkeitten hetkien kuluessa aukoi ja sulki cavoriiti-akkunoita, tehden laskelmia ja tarkastellen hehkulampun valossa kronometriansa. Kauan aikaa olivat meillä kaikki akkunat kiinni, ja silloin me leijuimme pimeydessä, kiitäen kautta avaruuden.
Ei aikaakaan, niin jo hän rupesi kopeloimaan uudinten nappuloita, ja äkkiä aukeni neljä akkunaa. Minä horjahdin: äkkiouto auringon kirkkaus hulvahti esille jalkaini alta, poltti minua, häikäisi minut. Minun täytyi sulkea silmäni. Hetken kuluttua akkunat menivät jälleen kiinni, ja silloin pimeys pakotti silmiäni, ja minua pyörrytti. Jälleen olin leijumassa keskellä suunnatonta, mustaa äänettömyyttä.
Cavor kiersi nyt sähkövalon palamaan ja ehdotti, että sitoisimme kaikki tavarat yhteen ja kietoisimme ne peitteisin, täräyksen varalta maihin laskettaessa. Me suoritimme tämän työn akkunain ollessa suljettuina, sillä silloin kaikki tavarat itsestään siirtyivät pallon keskustaan. Omituista työtä tuokin: kaksi miestä leijuu irrallaan tässä pallomaisessa ilmakehässä, tavaroita kokoonkäärien ja nuorittaen. Kuvailkaa tuo mielessänne, jos voitte! Ei mitään "ylös" eikä "alas", ja kaikissa ponnistuksissa äkkiarvaamattomia liikkeitä. Vuoroin Cavor tuli sysänneeksi minua koko voimallaan, ja silloin minä lensin lasiseinää vastaan; vuoroin taas poljin jalkani neuvotonna tyhjään ilmaan. Milloin oli sähkövalon tuike pääni yläpuolella, milloin jalkain alla. Välisti Cavorin sääret keikahtivat ylöspäin minun silmissäni, välisti taas olimme poikki puolin toisiamme. Mutta vihdoin oli kaikki tavarat sidottu yhdeksi paksuksi, pehmeäksi mytyksi, paitsi kahta, pään-aukoilla varustettua peitettä, jotka jätimme irralleen, jotta meillä olisi, mihin kietoutua.
Silmänräpäykseksi avasi Cavor nyt yhden akkunan kuuhun päin, ja silloin huomasimme olevamme putoamassa erästä suunnatonta keskuskraateria kohti, jossa koko joukko pienempiä kraatereita oli muodostunut jonkinmoiseksi ristiksi. Heti senjälkeen hän raotti palloa taas polttavaa, häikäisevää aurinkoa kohti. Kaiketikin hän käytti auringon vetovoimaa jarruna.
– Heittäkää peite ympärillenne! – huusi hän, ponnahtaen erilleen minusta.
Tuota minä en siinä tuokiossa käsittänyt lainkaan.
Sieppasin sitten jalkaini alta peitteen ja kietouduin siihen, vetäen sen pääni ja silmieni ylitse. Äkkiä hän nykäisi akkunat kiinni, tempasi taas yhden auki ja sulki kohta taas, rupesi sitten naksuttamaan näitä perätysten auki kaikkia, jokaisen liikkuessa varmasti teräsrullillaan. Sitten kuului rätinää, ja silloin me nurinniskoin, kolahdellen lasia ja suurta tavaramyttyä vasten ja kiemurrellen kiinni toisissamme. Mutta ulkopuolella tuprusi jotain valkoista… tuntui kuin olisimme luisuneet alas lumista rinnettä myöten.
Päistikkaa, kolauksia, sysäyksiä, kolauksia, sysäyksiä, päistikkaa…
Tuntui täräys, ja minä melkein hautaannuin tavarain alle. Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten kuulin Cavorin ähkivän ja puhkivan ja heti senjälkeen akkunan kolauksen kehyksissään. Minä ponnistin voimani, sysäsin yltäni tavaramytyn ja pääsin sen alta. Avonaisiin akkunoihin näkyi vain musta taivas, tähtiä täynnään.
Hengissä oltiin vielä.
Me olimme pudonneet erääsen suureen kraateriin ja pysähtyneet sen seinämän heittämään pimeään varjoon.
Siinä nyt istuttiin, läähättäen ja koetellen, ovatko kaikki jäsenet ehjinä. Ei ollut luullakseni kumpainenkaan meistä likimainkaan osannut arvata näin tylyä vastaan-ottoa. Suurella vaivalla pääsin jaloilleni.
– Ja nyt, – sanoin minä, – nyt katselemaan kuun maisemaa. Mutta… hirmuisen pimeähän täällä on, Cavor!
Sitä sanoessani minä pyyhkäsin vaipallani huuruista lasia.
– Tästä on vielä puolentoista tunnin verran siihen kuin päivä valkenee, – sanoi hän. – Täytyy odottaa.
Mahdoton oli erottaa mitään. Yks'kaikki, vaikka akkunat olisivat olleet kiinni. Minun pyyhkäisemisestäni lasi kävi vain entistä tahmaisemmaksi, ja mitä enemmän minä sitä hieroin, sitä enemmän se himmeni huurtuvasta nesteestä ja yhä runsaammin siihen tarttui karvoja villavaatteesta. Minun ei tietystikään olisi pitänyt käyttää villapeitettä tuohon tarkoitukseen. Noissa hommissani satuin luiskahtamaan kostealla pohjalla ja loukkasin sääreni tavarapakasta ulospistävään happilieriöön.
Tuo oli harmillista, hassua kerrassaan. Tänne sitä nyt muka oli tultu kuuhun, ties mitä ihmettä ihailemaan, mutta ei näkynyt muuta kuin sen rakon harmaa ja vettä tihkuva seinä, johon olimme joutuneet.
– Tonttu vieköön! – ärjäsin minä. – Ihan yhtä hyvin sitä olisi sopinut pysyä kotonakin!
Ja sen sanottuani minä potkasin tavaramytyn kauemmas ja kylmästä väristen vedin vaipan tiviimmäksi ympärilleni.
Lasiseinäin huuru muuttui äkkiä jäähiutaleiksi ja kiteytyi kukkasiksi.
– Yletättekö sähkölämmittäjään? – kysyi Cavor. – Niin juuri, tuo musta nappula. Painakaa tai muuten tässä palellutaan.
Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä.
– Entäs nyt? – kysäisin minä. – Mitäs nyt tehdään?
– Odotetaan.
– Jassoo.
– Niin. Meidän täytyy odottaa, kunnes ilma lämpenee taas, ja silloin lasikin kirkastuu. Toistaiseksi emme voi tehdä mitään. Tääll' on yö nyt; täytyy odottaa päivän tuloa. Mutta sillä välin, eikös teidän ole nälkä?
Hetken aikaan en vastannut mitään. Mieleni kuohui harmista. Vastahakoisesti käännyin kosteasta lasista pois ja tuijotin häntä kasvoihin.
– On niinkin, – sanoin, – nälkä minun on. Minä tunnen jotain sanomatonta pettymystä. Olin toivonut… ties mitä kaikkea, mutta en tällaista.
Kooten yhteen kaiken mieleni levon, minä kietouduin uudestaan vaippaani, istahdin tavarapakan päälle ja aloitin ensimmäisen ateriani kuussa. Lienenkö sitä kunnolla lopettanutkaan, en muista. Lasin pinta alkoi nyt kirkastua, ensin yksityisissä kohdin, sitten yhä laajemmalti. Sakea usma, joka oli meidät estänyt näkemästä tätä uutta maailmaa, rupesi hälvenemään.
Ja nyt rupesimme kurkistelemaan kuun maisemaa.
VII
Päivännousu kuussa
Ensi silmäyksellä meitä kohtasi mitä autioin ja masentavin näky. Olimme suunnattomassa amfiteaterissa, jättiläismäisen kraaterin ympyriäisellä pohjalla. Kallioseinät saartivat meitä joka taholta. Lännen